Hyvästit Wellingtonille

Täällä ollaan hengissä vielä... Blogi ei oikein ole lyhyen elämänsä kovimmassa vedossa mutta yritän nyt parhaani taas päästä tähänkin kiinni. Tuntuu että viikot ja kuukaudet vaan lipuu ohitse ihan hirvittävää vauhtia. Ja takana on jo 10 kuukautta Uudessa-Seelannissa! Mulla on ollut luonnoksissa tämä teksti jo yli viikon, mutta julkaisu unohtui. Sen takia aikamuodot ovat vähän hassusti, sitä ollaan takaisin Eteläsaarella Blenheimissä (siis miten näin kävi?) jo. Vähän oli vaiketa kirjoittaa mitään, koska miten kuvailla muutamalla lauseella viimeistä kuutta kuukautta?  No yritin, vaikka paljon jääkin kertomatta. Wellington on ollut ihana, luova ja nuorekas kaupunki hieman rosoisesella asenteella, mutta ihana on ollut päästä pois kaupungistakin.

***

Olen nyt viimeistä viikkoa Wellingtonista, minkä suhteen on oudot fiilikset. Olen ollut täällä melkein puoli vuotta, joten on jo aikakin siirtyä eteenpäin mutta nyt on aika myös hyvästellä jäljellä olevat kaverit ja mun arki täällä.

Munhan piti etsiä kämppää ja viettää pari kuukautta omassa rauhassa omassa huoneessa. Eipä mennyt taas ihan suunnitelmien mukaan, olen vieläkin samassa hostellissa jumittamassa. Jotenkin olen vain tottunut siihen, että ympärillä on jatkuvasti iso kasa kavereita enkä nää enää itseäni jossain hiljaisessa kämpässä. Hinta-laatusuhdekaan ei yleensä ole kovin hyvä keskustan asunnoissa. Ensimmäiset kolme kuukautta vietin kuuden hengen huoneessa, joka oli yleensä vain puoliksi täynnä. Jokin aika sitten muutettiin mun latvialaisen kaverin kanssa neljän sängyn minihuoneeseen, joka on ihanan kotoisa ja meillä on myös parveke. Ollaan koristeltu meidän pikku luolaa, ja oltu lähes koko aika tämän huoneen ainoat asukkaat. Nukun niin paljon paremmin ja muutenkin viihdyn paljon paremmin, kun kämppiksiä on vain yksi. En voi kyllä uskoa että tämä vuosi tulee menemään lähes kokonaan dormeissa, mutta menen jälleen kerran fiiliksen mukaan ja tällä hetkellä hostellielämän plussat hakkaa miinukset.

Halloween-bileet, yhdet monista teemabileistä

Hostellikissa Barry. Tykkää tuoda hiiriä sisälle.

Mun ihana kamala pimeä ja jäätävillä mietelauseilla tuhrittu huone numero 8

Marraskuun suosituin harrastus hostellilla

Mun Wellingtonin koti Rosemere Backpackers on noin 60 hengen hostelli, joka sijaitsee aika lailla ydinkeskustassa ja alle kymmenen minuutin kävelymatkan päässä mun työpaikalta. Hostelli on melkein migreenia aiheuttavan värikäs ja joka nurkasta rempallaan, mutta tunnelma on hyvä. Ja sääntöjä ei ole käytännössä ollenkaan, musiikki soi välillä pikkutunneille ja iltaisin kukaan ei ole Big Brotherina vahtimassa. Tämä oli iso muutos esimerkiksi Trek Globaliin verrattuna, mun entiseen hostelliin, jossa oli vartijat heittämässä juhlakansan kello 23 ulos joka ilta. Rennon ilmapiirinsä takia Rosemeressä olikin talven aikana iso joukko pitkäaikaisasukkaita, kotifiilis ei ollut ihan sama mitä Blenheimissa, mutta kuitenkin jotain sinne päin. Juhlat olivat välillä massiivisia, ja hostellin ollessa täysimmillään teemabileitä oli lähes joka lauantai. Mieleen jäi parhaimpana Shitty Shirt Saturday, jolloin ostettiin toisillemme mahdollisimmat rumat paidat pidettäväksi koko yöksi. Joku oli hankkinut glitteriä, jota sitten löytyikin joka paikasta ja erityisesti hiuksista vielä viikkojen jälkeen. Omistaja ei arvostanut. Toinen hyvä oli Chic n' Choc, jolloin piti yhdistää samaan asuun jotain edustuskelpoista ja jotain pieruverkkaritasoista.

City Galleryssa pääsi leikkimään legoilla

Te Papa -museossa pääsi piirtelemään omakuvia - etsi allekirjoittanut

Te Papassa oli myös tosi bueno sotahistorianäyttely, nuo eeerittäin realistiset vahanuket oli n. 2 metrin korkuisia

Työpäivät ovat olleet vaihdellen superkiireisiä tai mukavia riippuen siitä, teenkö ilta- vai aamuvuoroja. Illat ovat siis niitä rauhallisempia, aamut ovat välillä ihan hirveitä kaaoksia ja muistan esimerkiksi yhden maanantain jolloin yritin sumplia pöytiinohjaajana tupaten täynnä olevassa ravintolassa noin 12 pöydän lisäksi ja stressitasot olivat jossain katossa. Takaisin hostellille päästessäni istuin kaksi tuntia sohvalla kykenemättä mihinkään, mutta onneksi yleensä viihdyn töissä ja nautin hommistani jollain tasolla. Paikalliset ylipäätään ovat helppoja ja mukavia asiakkaita. Eilen oli mun viimeinen työpäivä, ja oli kyllä vähän herkät fiilikset jättää Fidel's, koska tajusin mun työporukan olleen ehkä paras ikinä. Sekalainen seurakunta, jossa kaikki saavat olla omia itsejään ja asioita ei oteta turhan vakavasti. Olen hirmu iloinen siitä, että kaikista kymmenistä ja sadoista ravintoloista päädyin juuri Fidel'sille. Ikävä jo niitä kahveja ja ruokia.

Kaverin luona aamiasletuilla Mt Victorialla

Viime viikkoina on alkanut vihdoinkin tuntumaan keväältä. Aurinko alkoi taas paistamaan pitkän sateisen ja pilvisen jakson aikaan ja oli ihanaa miten kaikki yhtäkkiä aktivoituivat puuhailemaan ulkona. On ollut piknikkejä, pitkiä kävelyitä, jäätelöä merenrannassa, jalkapalloa ja yleistä chillailua ulkona. Lokakuussa kävin myös kaverin kanssa uimassa ja saunassa ja päätettiin tehdä siitä jokaviikkoinen tapa. Urheilu oli just se mitä tarvitsin, olin välillä ollut tosi väsynyt epäsäännöllisten töiden ja hostellin meluisuuden takia. Mun kaveri lähti Australiaan, mutta jatkoin viikottaisia uintireissuja itsekseni.

Gypsy Extravaganza, oikein letkeät hippimarkkinat

Tyttöjen ilta ja 2 for 1 -cocktaileja (ihan kun kellään olisi varaa normaalihintaisiin)

Hostellin katolla nauttimalla harvinaisen hyvästä säästä

Viime aikoina on väsymyksen lisäksi ollut vähän stressiä rahasta - vaikka olen ollut suht fiksusti rahojen kanssa ja teen vähintään 30-tuntista työviikkoa, tuntuu ettei käteen jää paljoakaan. Joku kuukauden peltotyörupeama on varmaan aika pakollinen Wellingtoniin jälkeen, jos haluan toteuttaa mun Aasian suunnitelmat. Ainut asia mihin olen tuhlannut on keikkalippu. Mumford & Sonsilla oli keikka marraskuun alussa Aucklandissa, ja koska parin vuoden aktiivisen kuuntelun jälkeen niiden keikka on tavallaan ollut mun bucket-listalla päätin, että sadan dollarin panostaminen tulee olemaan sen arvoista. Ja niin olikin, vaikka jouduin puolentoista tunnin konsertin takia viettämään reilut 20 tuntia bussissa kahden päivän aikana. Keikan jälkeen törmäsin yhteen tuttuun Eteläsaarelta - oltais voitu mennä yhdessä jos vaan oltaisiin tiedetty! Näitä suunnittelemattomia kohtaamisia on ollut paljon, Wellingtonissa on tullut melkein viikottain törmäiltyä vanhoihin tuttuihin. Muutenkin Wellingtonissa törmäilee jatkuvasti tuttuihin naamoihin, kaupunki ei todellakaan ole iso.



En oikein tiedä mihin suuntaan seuraavaksi. Olen lähdössä noin viiden päivän päästä, mutta suunnitelmat ovat täysin levällään ja olen päättänyt lykätä asian pohtimisen ihan viime tippaan. Tämä on vissiin sitä kuuluisaa hetkessä elämistä haha. Nautin suunnattomasti siitä että voin kulkea sinne minne milloinkin mieli tekee, mutta välillä sitä vaan lamaantuu kaikkien vaihtoehtojen edessä. Ainoana rajoitteena tässä on se raha, eli suuntaan aika pian peltohommien suuntaan. Joulu saattaa mennä töissä, uutta vuotta en ole suunnitellut mitenkään. Wellingtonista lähtemisen tekee vaikeaksi parin ystävän hyvästely, mutta mun kotihostelli on ollut kovin autio viime aikoina. Noin 40-50 pitkäaikaisasukkaan joukosta jäljellä on noin kymmenen, joten suurin osa hyvästeistä on jo sanottu viime viikkojen aikana. On ollut hauskaa, on myös ollut vähän huonompia päivä, vähän pientä hulluutta, draamaa ja muuta mitä en ala tänne avaamaan. Tärkeintä on kuitenkin ollut se ihana yhteishenki ja lukuisat hyvät keskustelut ja naurut, arjen jakaminen ja se että on ollut iso porukka ystäviä ja kavereita ympärillä.

***

Nämä olivat siis fiilikset reilu viikko sitten. Blenheimiin sitten päädyin taas, ensin moikkaamaan täällä vieläkin asuvia kavereita, mutta sitten töihin. Kysäisin mun vanhan hostellin työntekijältä josko mulle riittäisi pariksi viikoksi hommia, ja yhden puhelun jälkeen mulla oli kirsikanpoimintaduuni. Tänään ei sateen takia päässyt poimimaan, joten pääsin kirjastolle wifin ääreen ja vihdoinkin päivittämään kuulumisia. Tästä lähtien lupaan taas ottaa itseäni niskasta tämän blogin suhteen! Seuraavaksi meidän leirintäreissu muutaman viikon takaa.

Wellyn ensimmäiset viikot ja uusi työ

En oikein tiedä mihin heinäkuu meni. Lähinnä työnhaussa kai, mutta tuntuu että viime viikot ovat vain humahtaneet jonnekin. Jossain vaiheessa olin sairaana viikon verran, enkä pystynyt tekemään juuri mitään. Lähettelin vähän työhakemuksia kirjastosta, mutta suunnitelmani kiertää firmoja CV:n kanssa meni vähän pieleen kun äänikin katosi flunssan takia. Muistaakseni kuun puolivälissä alkoi tapahtumaan työrintamalla, yhtenä viikkona oli kaksi haastattelua ja koevuoroa. Toiseen koevuoroon en ikinä mennyt, koska ensimmäisen jälkeen mut palkattiin ja sain siis vihdoinkin töitä. Työnhaussa yllätti vähän se miten tosissaan kahvi otetaan. Se, että on käyttänyt jossain Euroopassa kunnollista espresso-konetta parin vuoden ajan (minä) ei riitä, kun pitäisi olla paikallista kokemusta ja latte artit jossain huikealla tasolla. Jos kahviloista yrittää baristan töitä löytää niin suosittelisin kyllä sitten paikallista kurssia. Hyvä puoli tässä toki on se, että melkein mihin kahvilaan vaan voi kävellä luottaen että kahviasiat on kunnossa, eri asia vaan tykkääkö mausta - täällä kahvit tehdään tuplaespressolla melkein kaikki, myös cappuccino ja pieni flat white eli aika tujua kamaa.

2nd hand -shoppailua Cuba Streetillä

Aloitin työt noin viikko sitten Cuba Streetillä yhdessä Kuuba-teemaisessa (hehe) kahvilassa, joka toimii myös ravintolana ja baarina. Tiesin paikan etsivän uusia tarjoilijoita, joten laitoin CV:n ja hakemuksen sähköpostilla menemään. Ajattelin että paikan päälle ilmaantuminen olisi parempi tapa saada töitä, mutta koska rekry oli päällä juuri mun sairastumisen aikaan päätin mielummin kokeilla onneani sähköpostin kanssa kun mennä zombin näköisenä paikalle pihisemään että haluaisin töitä. Mulle sitten soitettiin ja pyydettiin suoraan koevuoroon haastattelun sijaan. Olin aika kauhuissani, mutta onneksi päivä meni sen verran hyvin että paikan esimies tarjosi mulle paikkaa.

Kun annat suolapurkkisi japanilaiselle kaverille KAWAIIII

Ja kun japanilaisen aika on lähteä tehdään kilpaa sushia

Nyt olen tehnyt neljä vuoroa, ja alan jo joten kuten olemaan perillä työstäni. En siis ennen ole varsinaisesti tarjoilijana työskennellyt, mutta onneksi muu ravintola-alan kokemus on auttanut esimerkiksi tarjottimien ja lautasten kantamisen suhteen. Kun on rauhallista, tykkään työstäni. Kun on kiire, mulla on välillä aikamoisia vaikeuksia pysyä tilanteen tasalla ja poukkoilla joka pöytään ja samanaikaisesti juosta hakemassa ruoka-annoksia ja juomia. Toivon että tää tästä vielä helpottuu, olen ollut vähän stressaantunut ja väsynyt ja ollut ylipäätään vähän raskas viikko. Itse ravintola on kuitenkin erittäin hyvä paikka, mun kavereitakin on näkynyt melkein joka päivä koska se on suunnilleen kaikkien lempikahvila. Tunnelma on varmaan viitisen vuotta sitten vielä ollut suht vaihtoehtoinen, mutta nyt asiakkaita on aivan laidasta laitaan, mikä on hauskaa. Työkaverit on melkein kaikki paikallisia ja suht hipstereitä kaikki, en oikein tiedä mitä mä siinä porukassa teen haha. Mulla pitäisi olla vähintään 30 tuntia viikossa töitä, mutta ensi viikolla näköjään vaan 24. Toivon että se on vaan poikkeus, koska muuten rahan säästämisestä ei tule yhtään mitään...

Vaihdoin toissapäivänä hostellia, ja en oikein tiedä mitä mieltä siitä muutoksesta olen. Ensimmäisessä hostellissani Trek Globalissa vietin kuukauden, ja meillä oli sen sinisessä siivessä ihana kaveriporukka. Mulla ei kuitenkaan ollut missään vaiheessa kovin kotoisa olo hostellin ison koon ja hotellimaisuuden takia, ja 175 dollaria viikossa oli myös liikaa. Aika moni kaveri myös ehti jo lähtemään Wellingtonista kotimaihinsa. Muutin sitten pienempään ja kotoisampaa paikkaan muutaman sadan metrin päähän, nyt vaan pitää aloittaa ihmisiin tutustuminen taas melkein alusta, onneksi siellä on myös pari muuta Trekistä lähtenyttä tuttua. Tänään taidan kyllä lähteä viettämään iltaan vanhaan paikkaani, on vähän ikävä sitä ryhmää. Välillä sitä tulee reissussa huomattua miten ihmisiin voi kiintyä jo muutamassa päivässä tai viikossa, vaikka ei välttämättä edes tiedä toisesta juuri mitään. Tykkään siitä, että kenenkään menneisyyttä ei juuri kysellä tai sellaisilla asioilla kuten iällä tai ammatilla ei ole väliä, vaan sillä onko hyvä tyyppi vai ei.

Waterfrontin "söin vähän sieniä" -arkkitehtuuria

Sunnuntain Farmers' Markeit <3

Kalas

Mitä muuta on tullut tehtyä? Tavallisen hostellihengailun lisäksi on tullut kahviteltua Wellingtonin ihanissa kahviloissa, shoppailtua tyttöjen kanssa, tanssittua yöelämässä, välillä käveltyä puistossa, kokkailtua paljon ja muuta. Kerran kävin poikien kanssa kalassa, mutta ei napattu mitään. Tai siis muahan ei saa onkimaan tai virvelöimään, olin lähinnä seurana mutta kuitenkin. En ole vieläkään saanut tehtyä mitään kämpän löytämisen suhteen, mutta oman tilan tarve alkaa olemaan sellaisissa mittasuhteissa että pian pitäisi aktivoitua. Onhan tässä jo kuusi kuukautta asuttu dormeissa, olisi kiva jos olisi oma huone ja ovi jonka vetää kiinni kun haluaa olla omassa rauhassa. Pian voisi myös tehdä pienen pakoretken kaupungista, lähteä vaikka yhdeksi yöksi jonnekin luonnon helmaan.

Mysteeri työpaikan henksuhuoneessa

Väliaikakatsaus: viisi kuukautta Uudessa-Seelannissa

Olen Wellingtonin keskustan kirjastossa asettuneena niin mukavasti nojatuoliin, että tässä voisi samalla kirjoitella muutaman sanan ja vähän katsella taaksepäin. Järkytyin tässä yksi päivä vähän kun tajusin, että olen ollut täällä viisi kuukautta. Melkein puoli vuotta. Viisi kuukautta on humahtanut ihan älyttömän nopeasti, ja tuntuu että vaikka alkuperäinen suunnitelma oli löyhästi olla täällä (Suomen) syksyyn asti, niin taidan kyllä jumittaa tällä puolen palloa vielä useamman kuukauden. En oikein tiedä mitä muutakaan tehdä, jos joku luulee että matkailu antaa hirveästi vastauksia ja oivalluksia elämästä niin mun kohdalla se myös sekoittaa pakkaa ja saa mut vaan entistä hämmentyneemmäksi sen suhteen että mitä sitä nyt seuraavaksi sitten tekisi.

Hobbiton/kesä ja kirsikat/Waiheke Island

Helmikuu

Saavuin Aucklandiin 9. helmikuuta pitkien lentojen jälkeen. Olin jetlagissa melkein viikon, enkä oikein osannut muuta kuin jumittaa Aucklandissa koko sen ajan. Halusin alkuun ottaa kaiken rauhallisesti ja nukkua pois univelkoja ennen kuin lähtisin minnekään. Seuraavat pari viikkoa pysyin Pohjoissaarella hivuttautuen kohti Wellingtonia. Tapasin ihan hyvän määrän mukavia ihmisiä, mutta kukaan ei jäänyt erityisen läheiseksi ystäväksi. Kauan odottamani Tongariron vaellus meni sään takia vähän mönkään, mutta muuten nautin ihanista kesäkeleistä ja auringosta. Huomasin myös kuinka vahva aurinko täällä otsonikadon takia onkaan... Wellingtonissa olin ajatellut etsiä töitä, mutta päätinkin lähteä Eteläsaarelle kun säät olivat vielä hyvät.

Nelsonin hostellihengailua/rannalla helteessä/lempisipsit Abel Tasmanissa

Maaliskuu

Maaliskuu alkoi Eteläsaarella Nelsonissa ja vierailulla Abel Tasmanin kansallispuistoon. Mun hostelli oli erinomainen, ja porukka erittäin ystävällistä. Tein Nelsonin jälkeen Eteläsaaren pohjoisosassa pienen lenkin Greymouthin, Arthur's Passin ja Christchurchin kautta Blenheimiin. Näihin päiviin mahtui sekä tylsää odottelua sateen vankina, yksi kiva vaellus vuorilla, paljon bussissa istumista että hylkeitä Kaikourassa. Noin kuun puolessa välissä löysin itseni työhostellista Blenheimista. Ensimmäiset päivät olivat vähän epämääräisiä ja mietin että kannattaako tänne nyt jäädä, mutta pian huomasin tuntevani kaikki hostellin asukit ja viettäväni kaiken vapaa-aikani heidän kanssaan. Päivät menivät pitkiä tunteja tehdessä viinitehtaalla, ja mun kynnenaluset olivat pysyvästi liassa viinirypäleiden lajittelusta.

Arthur's Pass/metsäretkellä/sadepäivän kaakao

Huhtikuu

Huhtikuu meni kokonaan Blenheimissa, pari kertaa ajettiin Pictoniin mutta muuten pysyin kylän rajojen sisäpuolella. Arki meni hostellilla hengaillessa, ihmiset alkoivat tulla entistä läheisemmiksi ja vietin paljon aikaa uuden saksalaisen ystäväni kanssa. Lauantai oli aina viikon paras päivä, kun koko hostelli oli vapaalla ja iltaisin oli aina järjestettyä ohjelmaa, milloin yhteisiä illallisia tai tietokilpailuja. Muistelen jo nyt huhtikuuta lämmöllä, meillä oli ihanan yhteisöllinen tunnelma ja juttuseuraa löytyi aina. Kuuhun mahtui kyllä vähän tylsiäkin päiviä, kun mulla ei ollut hetkeen töitä ollenkaan. Käytin ajan hiomalla CV:täni ja kirjoittelemalla työhakemuksia hiihtokeskuksiin. Asuin puolet vapaa-ajastani keittiössä keitellen ja leipoen kaikenmoista, tai vetelemällä juustoa suoraan paketista.

Toukokuu

Blenheimin hostelli alkoi pikkuhiljaa tyhjenemään, kun saksalaiset lähtivät viimeisille matkoilleen ennen palaamista Eurooppaan kesäksi. Ryhmä tiivistyi entisestään ja viikonloppuöisin pöydän ääressä istui enää reilut kymmenen henkeä viettämässä iltaa. Hyvästelin kuun puolessa välissä jäljellä olleet ystäväni, ja lähdin kohti etelää haikein mutta myös innokkain mielin. Pyörin Queenstownissa ja Wanakassa muutaman viikon ja  kävin työhaastattelussa hiihtokeskukseen mutta en saanut paikkaa. Rakastuin Wanakaan, ja nautin vaeltamisesta ja vuoristomaisemista viikon ennen kuin liityin Blenheimin tuttujen seuraan pikku roadtripille. Ilmassa oli vähän dramaa, mutta tunnelma parani pikkuhiljaa ja esimerkiksi Mt. Cook oli upea kohde. Matka jatkui kohti Dunedinia ja siitä etelään.

Blenheimin koti/Kaikoura/viinitehtaan kollegoiden kanssa metsästämässä auringonlaskua

Kesäkuu

Kesäkuu on vielä niin lähellä, etten tiedä osaanko vielä käsitellä koko kuukautta. Ensimmäisen viikko meni vielä reissatessa Eteläsaaren eteläosan upeissa maisemisssa, sitten mielessä päällimmäisenä on ollut lähinnä työnhaku. Ensin Wanakassa, sitten täällä Wellingtonissa. Olen pysynyt nyt samassa hostellissa reilun viikon, ja alan tuntemaan muita asukkaita. Melkein kaikki tekevät tällä hetkellä töitä ja ovat sikäli samassa tilanteessa kuin minä eli jäämässä Wellingtoniin hiukan pidemmäksi aikaa. Olen ollut innoissaan myös siitä, että olen saanut vähän enemmän omaa tilaa ja aikaa sen jälkeen kun reissasin muiden kanssa ja no, Blenheimissa tuli myös viettettyä kaksi kuukautta erityisen tiiviisti muiden kanssa. J palasi siis Eteläsaarelle töihin, niin täällä olen taas omillani. Olen käynyt parissa työhaastattelussa, ensimmäinen ei halunnut oikeastaan reppureissaajia ollenkaan ja viimeisimmästä toivottavasti kuulen kuulen, peukut pystyyn että saisin homman koska alan olemaan jonkun fiksun tekemisen puutteessa.

Rotorua/Taupo/Wellington ja TSH-asuste

Tässä on tullut mietittyä aikaisempia reissuja ja kokemuksia myös. Olen siis matkustanut Working Holiday -viisumilla aiemmin Australiassa, marraskuusta 2009 vuoden verran eteenpäin. Väliin mahtuneisiin vuosiin on mahtunut jonkin verran matkailua ja ehkä aikuiseksi kasvamista ylipäätään, ja ajattelin tässä vähän jakaa ajatuksiani miten nämä reissut poikkeavat toisistaan. Onkohan mitään opittu?

• Ruoka. Elelin aussivuoteni purkkitonnikalan, pikanuudeleiden ja paahtoleivän voimalla. YÖK. Välillä tuli myös syötyä Sydneyn kiinalaistorilta hommattuja vihanneksia ja itse puista poimittuja tuoreita omenoita, mutta yleensä mahan täytteeksi päätyi ihan mitä vaan halpaa ja nopeaa. Nyt vaadin arkiruoalta parempaa laatua, vaikka hostelleissa kokkailu ei olekaan mikään hauskin juttu aina (eikä ravintoloissa jokapäiväinen syöminen ole potentiaalinen vaihtoehto kalliuden vuoksi) puuttelisten välineistön ja sotkun takia. Tämän hetkinen saldo: 0 kertaa nuudeleita, muutaman kerran tonnikalaa, jonkin verran (tummaa) paahtoleipää. Ihan nappiin ei ole mennyt (Blenheimissä kolotti herkkuhammasta), mutta kehitystä asian suhteen on huomattavasti tapahtunut.Varsinkin nyt taas löydettyäni Wellingtonin jokasunnuntaiset vihannes- ja hedelmämarkkinat olen taas päässyt kunnolla terveelliseen elämään kiinni. Oikeasti halvat hinnat, voin taas ostaa tomaatteja! :D Olen myös kieltänyt itseltäni suklaan ja juuston ennen kuin saan töitä, motivaattoreita haha.

•  Rakas omppuseni iPhone ja Internetin aalloilla surffailu muutenkin. 2009-2010 älypuhelimia oli vielä suht harvassa. Itselläni oli käytössä Nokian simpukkamalli, jolla jotenkin pääsi Facebookailemaan, mutta sitä tuli tehtyä datamaksujen takia harvakseltaan. Läppäriä ei ollut mukana, ja nettikahvilat olivat the place to be kun piti etsiä töitä, kämppää tai lentoja ja pitää yhtettä Suomen tuttuihin. Ei ollut Instagramia ei, mutta olen btw addiktina hirmu iloinen että nyt on! Se somesta riippumattomuus oli näin jälkikäteen mietittynä erittäin iso plussa, kun tunteja ei kadonnut älypuhelimen selailuun. Nyt hostelliessa on ehkä jonkin verran erilainen tunnelma, koska lähes kaikki naputtavat puhelimaan ainakin osan päivästä.

Pyykkipäivä (selkeästi koska mekko päällä) ja perinteiseen kiivityyliin ilman kenkiä kaupassa/sydänkohtauskakku/leipomuksia aamupalalla

• Englannin kielen taito. En puhu edelleenkään englantia huippusujuvasti joka tilanteessa, mutta kun Thaimaan työharjoitteluni aikana törmäsin entiseen työkaveriini kesältä 2010, hän vaan totesi että I can actually understand you now. Ainakin oma fiilis kielen suhteen on rennompi ja itsevarmempi. Mä en oikein tiedä missä jamassa mun aksentti on, kuulostanko Kimi Räikköseltä vai onko puheeni vähän smoothimpaa, mutta aika moni on sanonut sitä mukavaksi.

•  Ikä painaa... Tai siis vaikea kuvitella enää millä univeloilla sitä jaksoi välillä mennä päiviä ja viikkoja. Mitään potentiaalista hauskaa ei voinut jättää väliin ja bussipysäkille raahautuminen aamukuudelta oli ihan ok vaikka moneen yöhön ei ollu tullut nukuttua juurikaan. Nyt olen pikkaisen mukavuudenhaluisempi, mutta kyllä mä vieläkin selviän dormeista ja pienestä jalkatilasta minibusseissa. ;)

Bussimaisemia/ylhäällä Alpeilla/Christchurchin maanjäristyksen tuhoja

•  Töiden etsiminen. Eihän työnhaku ikinä mitenkään hauskaa ole, mutta ainakin oma olo on luottavaisempi kun työkokemusta on karttunut ja koulustakin on paperit. Silloin Australiassa etsin töitä CV:llä, jossa luki lähinnä au pairin ja leikkitädin tittelit. Jostain kumman syystä mut kuitenkin palkattiin kiireiseen pubiin, mikä johtikin sitten ravintola-alalla jatkamiseen myös Suomessa. Nyt on parempi fiilis työnhaun suhteen, vaikka tässä tulikin kerran jo tehtyä hanttihommia ja ei tämä Wellingtonin työpaikkametsästys mitään ruusuilla tanssimista ole ollut.

• Kulutan rahani fiksummin. Ei esimerkiksi pahemmin turhaa shoppailua, ne jutut mitä oon ostanut ovat olleet pitkälti tarpeeseen ja second hand -kaupoista. Ruokaan meenee ehkä vähän liikaa rahaa, mutta siitä en osaa oikein tinkiä. En ole oikeastaan maksanut monestakaan aktiviteetistä, mutta olisi kiva vielä palata etelään ja vaikka tehdä maailman 'adrenaline capitalissa'  Queenstownissa jotain hauskaa. Jotkut polttavat aika hyvin rahansa parissa viikossa laskuvarjohyppyihin, benjiin, koskenlaskuun jne. niin mä en ole oikeastaan tehnyt muuta kuin puolen päivän kanoottiretken ja Hobbitonin. 

Wanaka ja ruska/Hooker Vaelley/Dunedinin Tunnel Beach

Ja mitkä asiat vaan eivät tunnu muuttuvan vaikka vuodet vierivät? Mulla on edelleenkin vaikeuksia pitää hostellin avaimet tallessa, rinkka on vähän turhan sekaisin, juoksukengät kohottavat kuntoa lähinnä lisäpainona kantamuksissa. Kuvien ottaminen on yhä tärkeää, ja matkalla/ulkomailla olo nyt vaan on parasta mitä voin tällä hetkellä ajallani tehdä. Tällaisiin pitkiin reissuihin myös mahtuu aina niitä ylä- ja alamäkiä, sekä tylsiäkin hetkiä. Vaikka reppureissailu jossain kaukana voi ajatuksena kuulostaa hirveän jännältä, kuuluu siihen myös usein tyhjänpäiväistä hengailua sohvalla jotain yhdentekevää leffaa tuijottaen.

Kaiken kaikkiaan tämä reissun ensimmäiset kuukaudet ovat sujuneet erittäin kivuttomasti, viime viikot ovat olleet ehdottomasti kurjimmat, mutta ei nekään mitään kamalia ole olleet. Tunnelmat ovat toisaalta vähän no worries mutta myös turhautuneet, kun hinku päästä tekemään töitä olisi kova. Tänään on perjantai ja viikonlopun suunnitelman on auki. Lupasin parille hostellikaverille opettaa tänään kuinka leipoa leipää, ehkä laitan ne tekemään omat taikinansa niin leivästä riittää kaikille. Viimeksi mun tuotos katosi parempiin suihin noin puolessa tunnissa, ja mulle ei jäänyt seuraavaksi päiväksi mitään. :D Mutta tykkään jakaa ruokaa ja se on meillä hostellin sinisesssä siivessä vähän tapana - joka ilta joku kokkaa kaikille syötävää tai jälkkäriä. Ei paha, tässä on esimerkiksi tullut nautittua italialaisen kokin paistamaa pitsaa (yritin urkkia täydellisen pitsan salaisuutta mutta se on kuulemma amore, haha) ja ranskalaisten tekemiä lettuja. Ah joo hyvä elämä.

Tää postaus näyttää ihan koiranoksennukselta ja näköjään jokaisessa kuvassa tuijotan jonnekin kaukaisuuteen mutta noh, menköön. :D

Road trippin' osa 2: ympäri ämpäri Eteläsaarta

Kirii kirii! Luvassa Eteläsaarella ajelua ristiin rastiin, nyt on kaikki tärkeimmät paikat Milford Soundia lukuunottamatta käyty läpi. Kuvat on aika iPhone-laatua paikoitellen, mun kamerasta oli akku pitkään loppu ja sen lataaminen oli jotenkin turhan vaivalloista.

Dunedinista lähdettiin tosiaan ajamaan kohti the Catlinsin aluetta Eteläsaaren kaakkoisosaan. Matka ei lähtenyt ihan parhaalla mahdollisella tavalla käyntiin, kun meidän kuski sai ylinopeussakot. Onneksi nopeudet pysyivät tämän jälkeen sallituissa rajoissa, ja oli muuten maailman mukavin poliisi! The Catlinsin alueella on aika hiljaista ja näin talvikautena suuri osa majoituspaikoista sulkee ovensa. Me valittiin pikkuruinen kahdentoista sängyn hostelli Owakasta, joka oli puolivälissä matkalla Dunedinista Invercargilliin. Yhden yön jälkeen ajettiinkin sitten jo suoraan Queenstowniin, koska Invercargill tuntuu kaikkien lähteiden mukaan olevan harvinaisen tylsä kohde.

Dunedin - Owaka välillä pysähdyttiin Nugget Point -majakalla sekä Purakaunai-putouksilla. Löysin molemmat paikat Lonely Planetistani, jota käytettiin ainoana oppaana alueen koluamiseen. Matkalla Owakasta Invercargilliin puolestaan pysähdyttiin tsekkaamaan Jack's Blowhole sekä Curio Bayssa. Blowholesta saatiin ihan hyvin huumoria revittyä, kun meidän seurueeseen kuuluu Jack-niminen britti. Oltais haluttu vierailla  myös kuvien perusteella erittäin näyttävän Catherdal Cavesin alueella, mutta se olikin koko talvisesongin ajan suljettu. Maisemiltaan the Catlins ei ollut mulle mitään huikeinta Uutta-Seelantia, mutta nättiä seutua kuitenkin. Oli kuitenkin mukavaa viettää pari päivää vähän rauhallisemmalla ja autiommalla alueella.

Queenstownin hostelli YHA Lakefront oli ehkä maailman tylsin. YHA-ketjun hostellit tuppaavat olemaan vähän fifty-fifty, joko tosi hyviä tai sitten aivan liian rauhallisia tunnelmaltaan. Rauhallisella tunnelmalla tarkoitan tällä kertaa omissa oloissaan viihtyviä pariskuntia ja aasialaisia, ja kanssareissaajien tapaaminen tuntui olevan kyseisessä aivan mahdotonta. Tilat ja palvelut on YHA:issa aina kohdallaan, mutta tunnelma jäi taas puuttumaan. Valittiin kyseinen paikka ihan puhtaasti hintasyistä, paremmat paikat olivat joko täynnä tai kalliita. Nyt muistin taas miksi pidän pienistä yksityisistä hostelleista... Queenstownissa satoi suurimman osan ajasta eikä saatu tehdyksi mitään kovin järkevää.Vähän frisbeegolfia ja burgereita, muutama lyhyeksi jäänyt illanvietto mutta ei mitään kummempaa. Käytiin Coronet Peakin laskettelukeskuksessa ihailemassa vuorimaisemia ja ihmettelemässä lumitykkejä, sekä jollain järvellä joka ei osoittautunut mitenkään erityisen jännittäväksi. Täällä on vähän kummaa kun nastarenkaiden puutteen takia osalla teistä suositellaan lumiketjuja renkaisiin kiinnitettäväksi, mutta me selvittiin molempiin paikkoihin koska jäätä ja lunta ei ollut vielä juurikaan.

Coronet Peak

Frisbeegolfin tähtihetki

Matkalla Queenstownista Wanakaan, otettiin lisämatkustaja kyytiin

Ihan jees ajomatka

Sitten buukattiin J:n kanssa viikko Wanakasta, aikeinamme etsiä töitä ja jäädä talveksi. S & C tulivat pariksi päiväksi, mutta lähtivät sitten kohti pohjoista Saksan lentojen odottaessa. Pian kuitenkin huomasin, ettei työtilanne ollut juurikaan parantunut viime kerrasta vaan tuntui siltä että hostellit olivat täynnä reppureissaajia, jotka olivat etsineet töitä jo viikkoja. Käytiin kyselemässä parissa paikassa, mutta vaikutti siltä että joka paikassa oltiin jo aika kyllästyneitä työnhakijoihin ja mitään ei ollut tarjolla. Yhtenä surkeana aamuna lähdettiin pelaamaan frisbeegolfia, mutta oltiin molemmat vaan ihan hirveän huonolla tuulella ja viskottiin kiekkoja kovassa tuulessa ympäriinsä ilman mitään oikeaa yritystä. Haikein mielin päätin sitten jättää Wanakan, olla fiksu ja suunnata Wellingtoniin. Wellingtoniin, koska se on viihtyisin isoista kaupungeista ja koska työtilanne olisi siellä kuulemma ihan ok.

En enää koskaan valita Suomessa ruoan hinnoista (= n. 8 € meloniviipale)

Helppo päätös ei ollut, mä viihdyin Wanakassa niin hyvin että suretti oikeasti jättää se paikka. Mulle tuli niin kotoista olo siitä, että tunsin ison määrän kasvoja ja meillä oli mukava kaveriporukka. Pelailtiin biljardia ihan liikaa (sain olkapääni kipeäksi, niin paljon liikaa) ja käytiin vähän liian monesti Water Barin happy hourilla, kerran myös eksyttiin kotibileisiin missä ei taidettu tuntea ketään. Vaikka Wanaka on pieni, niin alkavan laskettelukauden takia paikassa oli hyvä säpinä päällä. Järkipäätökset ei ole mun lemppareita, mutta ehkä vielä palaan Wanakaan myöhemmin vaikka talvisesonki olisi varmaan paras aika vuodesta. Mua jäi vähän kaivelemaan se, että luovutin ehkä liian helposti, mutta toisaalta taas se yleinen tunnelma kun ihan kaikki ovat etsineet töitä jo ikuisuuden kertoi siitä, että mulle ei välttämättä olisi mitään tarjolla.

Mun kaveri J päätti myös lähteä Wellingtoniin, ja lähdettiin yhtä matkaa autolla Franz Josefin jäätikön kautta kohti pohjoista. Jäätikkö olisi ollut niiiin paljon parempi vaikka viisi vuotta sitten, nyt se on surullista kyllä kutistunut niin pieneksi että ylös jäälle ei pääse enää kuin helikopterilla. Siihen ei luonnollisestikaan ollut nyt varaa, joten käytiin vaan kurkkaamassa aamulla ennen Blenheimiin ajamista. Olihan meidän pakko käydä vanhassa kotihostellissa Blennyssa moikkaamassa tuttuja ennen Eteläsaarelta lähtöä! Ajomatka kesti hirmu kauan, varmaan kymmenisen tuntia kun matkalla vielä pysähdyttiin Hokitikassa rannalla ja Arthur's Passissa moikkaamassa kea-alppipapukaijoja. Ihan parhaita lintuja, niiden nokan eteen saa mennä heilumaan kameran kanssa eikä ne ole moksiskaan. Viimeksi Arthur's Passin ajomatkalla istuin bussissa ja jouduin ohittamaan Castle Hillin alueen ilman mahdollisuutta jäädä tutkimaan. Nyt auton tuoman vapauden ansiosta pystyin vaatimaan pysähdystä ja valokuvatuokiota, joka todellakin kannatti. Lunta, hiljaisuus ja auringonlasku - Castle Hill oli kummallisine kivineen kuin toiselta planeetalta.

Blenheimiin saavuttiin illalla kymmenen aikaan, ja tunnelma oli meillä vähän kummallinen. Paikka, jossa molemmat vietettiin viikkoja oli täynnä outoja naamoja ja joulukoristeita. Joku oli saanut idean järjestää joulun talven kunniaksi, mä en ollut ihan vakuuttunut... Muutama tuttu hostellissa sentään oli vielä, päädyttiin sitten viettämään kaksi yötä Blenheimissa, jotta ehdittäisiin vaihtaa kuulumisia kaikkien kanssa. Ikävä tuli kyllä vanhaa porukkaa, ja fiilis oli tosi outo uuden ryhmän seurassa. Siitä sitten jatkettiin lautalle Pictoniin, ja matkattiin pari tuntia Wellingtoniin Interislanderin lautalla. Fiilis oli aika matalana kun piti jättää Eteläsaari ja valehtelisin jos sanoisin että ekat päivät Wellingtonissa olisivat olleet innostavat. Eivät olleet, oikeastaan googlailin töitä mistä vaan pikkukaupungista, mutta nyt fiilis on jo parempi. Töitä tarvitsen piakkoin, yritän joka päivä tehdä jotain asian suhteen ja olen tässä jo muutamaa kahvilapaikkaa hakenut. Hyvän hostellin löytäminen on ollut vaikeaa, mutta ehkä jostain löytyy myöhemmin kiva kämppä. Windy Wellington on todellakin ollut nimensä veroinen ja puhurit ovat välillä aika jäätävää luokkaa, mutta onneksi aurinkokin on paistanut.  Nyt vaan asumus ja työt kuntoon niin voin tehdä tästä kaupungista kodin seuraavaksi kolmeksi kuukaudeksi.

AAA sanoinko jo kuinka parasta on matkusta autolla tässä maassa?

Pak n Save on paras ruokakauppa: hinnat ja jukeboksi

Tässä vielä havainnoillistava kuva siitä, missä kaikkialla olenkaan tähän mennessä ollut. Eteläsaari on aika hyvin käyty läpi. :)