Viinibisneksiä Blenheimissä

Takana on viisi viikkoa Blenheimissa. Kuinkas näin nyt kävikään?

Huomasin ensimmäisen reissukuukauden lopussa, että kaipasin pientä aloilleni asettumista ja sitä, että päivittäin vaihtuvien ihmisten sijaan olisi oma pikku yhteisö. Rahaakin olisi kiva tienata, ajattelin. Mieleen on palaillut tällä pallonpuoliskolla lukuisia muistoja aikaisemmilta matkoilta, ja päädyin jotenkin erittäin lämmöllä muistelemaan parin muun jutun lisäksi työhostelliaikoja Australiassa. Koska viininkorjuu (apua väärä suomennos, harvest season?) oli alkamassa viinistään tunnetun Marlborough alueella, suuntasin kohti Blenheimia ja Tripadvisorissa parhaimmat arvostelut saanutta hostellia. Työshostellin ideana on siis täällä se, että hostellien henkilökunta auttaa meitä working holidaylaisia löytämään töitä. Sopii hyvin, jos työnhaku ajatuksena väsyttää kuten mua vähän tällä hetkellä. Olen saanut kaiken mitä toivoinkin, oman pikku kotisopukan täältä kaukaa, uusia ystäviä, hyllyn keittiöstä ja tauon edestakaisin suhaamisesta. Ajatus tästä pikku kuplasta lähtemisestä vähän pelottaa.

Blenheim ei ole mikään erityisen upea paikka, lähinnä täällä voi käydä vierailemassa viinitiloilla jos turistiaktiviteetteja etsii. Silti täällä on ollut hyvä olla, pysyvänä olotilana on #sopivastionellinen sekä kotiutunut ja en ole haikaillut ainakaan hirveästi minnekään eeppisempiin maisemiin. Ja kyllä täältäkin löytyy tekemistä, varsinkin kun kasaa autollisen porukkaa ja lähtee ajamaan. Olen useampaan kertaan käynyt Marlborough Soundin merimaisemissa, söpössä Pictonissa ja läheisillä kukkuloilla katsomassa auringonlaskua.

Suurin osa vapaa-ajasta menee kuitenkin hostellilla laiskotellessa kavereiden kanssa. Näiden viiden viikon aikana naamat ovat pysyneet aika lailla samoina, asukkaiden määrä vain on vähentynyt ja hyvästelyrumba alkaa kyllästyttämään. Alkuperäisestä 40-50:stä jäljellä on enää pari kymmentä, hostelli on selkeästi hiljentynyt kiireisimmän viinisesongin jälkeen. Suurin osa on saksalaisia, lisäksi on pari brittiä, kanadalaista, ruotsalainen ja ranskalainen. Kaikki saksalaiset ovat jostain syystä juuri lukionsa päättäneitä, ilmeisesti välivuosi on iso juttu Saksassa. Ensimmäisenä viikkona mulla oli erittäin vanha olo, ja lisäksi jatkuva saksankielinen puhetulva oli vähän häiritsevää. Mut kuitenkin otettiin lämpimästi vastaan, koska suurinta osaa kyseisen kansallisuuden edustajista häiritsee muiden saksalaisten valtava määrä vielä enemmän kuin mua. Itse asiassa yksi Tanskassa syntynyt, mutta Saksassa kasvanut jamppa huijasi koko hostellia viikkojen ajan esittäen täysin tanskalaista, koska ei halunnut jumittua saksankieliseen ryhmittymään. Osan mielestä temppu oli hieno, osa vähän suuttui. Mä lähinnä ihmettelin, miten joku pystyy esittämään viikkojen ajan ettei ymmärrä äidinkieltänsä.

Musta tuntuu, että en ole tehnyt mitään yksin viimeisten viikkojen aikana. Kaupassa, töissä ja keskustassa tulee käytyä aina muiden kanssa. Muutamaan kertaan olen tosin joutunut laittamaan kuulokkeet korviin ja lähtemään kävelylle joen rantaan, koska vaikka on ollut ihanaa olla näin tiiviisti yhdessä muiden kanssa, niin olen tottunut omaan rauhaan. Ruokaakin tehdään yhdessä, ja olen 100 % varma että mulla tulee ikävä tätä yhteistä kokkailua. Ja sitä, että toisten herkkuja saa aina vähän pihistää lautasen kulmalta ja muita voi piristää tarjoamalla omasta jäätelöstään tai suklaalevystään. Muilta saa myös uusia tuoreita ideoita ruoanlaittoon ja olen oppinut rakastamaan esimerkiksi paahdettuja perunoita (roasted potatos?), joiden kokkaaminen vie pari tuntia mutta on todellakin sen arvoista. Olen jostain syystä syönyt ihan hirveän määrän herkkuja täällä olon aikana, ja ruvennut leipomaan. Kyllästyin paikalliseen leipään, ja nyt leivon omani. Pieni takaisku uuteen harrastukseeni oli viime postauksessa mainitsemani tulipalon alku, mutta nyt jatkan taas. Vakuutusyhtiöstä ei vieläkään ole kuulunut, mutta todellakin toivon että vastuuvakuutus korvaa kuusi sataa dollaria maksaneen kärähtäneen uunin ja palosammuttimen.

Ai niin, ja ne työt. Ekat kolme viikkoa meni viinirypäleitä lajitellessa viinitehtaalla. Kaikkien viinien rypäleitä ei lajitella, vaan meidän tekemä viini oli sata dollari pullolta kustantavaa vintage pinot noiria joten kaiken maailman homeet, sienet ja raa'at hedelmät oli tärkeää saada pois viinierästä. Työ oli aika helppoa, mutta päivät tylsän pitkiä. Viinitehtaan jälkeen olin yli viikon ilman töitä, viime viikolla kävin parin päivän verran liimailemassa tarroja viinilaatikoihin.Yhtenä viikonloppuna olin myös valmistamassa pekoni-avokadosämpylöitä pienessä ruokakojussa airshowssa, mikä oli yksi randomisti hauska kokemus lisää. Vanhoja lentokoneita, tuhansia ihmisiä ja satoja sämpylöitä.

Tänään aloitin viinipullotehtaalla pari viikkoa kestävän työn, jonka aloituspäivä ei tosin olisi voinut olla paljon pahempi. Nukuin viikonloppuna erittäin vähän ja tänään mulla soi kello 4:45 aamulla. Väsytti, väsytti, väsytti. Ihmiset oli kuitekin kivoja ja mun työnkuva on ilmeisesti ihan ok, kunhan opin vielä vähän nopeammaksi liukuhihnan ja pullolaatikkojen pahvisten kennojen kanssa. Nämä mun hommat varmaan kuulostaa ihan jäätävän tylsiltä ja kämäisimmiltä ikinä, mutta oikeastaan olen nauttinut aivottomasta, fyysisestä aherruksesta ja pienestä tauosta ravintola- ja matkailualan töistä. Ei tarvi hymyillä kenellekkään koko päivänä, jos ei halua eikä juoksennella ympäriinsä. :D Pomot ja työkaveritkin on ollut mukavia, näinhän ei aina kaikissa sesonkitöissä ole. Mutta enhän mä näitä töitä kauaa jaksaisi, mitään erityisen hienoja onnistumisen tunteita ei pahvilaatikoista tai rypäleistä saa ja palkkakin on minimi (noin 10 euroa tunnissa varmaan). On kutenkin ollut mielenkiintoista päästä katsomaan viiniteollisuuden kulisseihin ja olla mukana tässä kaudessa.

Mulla olis tässä suuunniteilla pysyä täällä vielä muutaman viikon verran, sitten kohti etelää. Ehkä yksin tekemään pikku vaelluksia ennen talven lumivyöryvaaraa, sitten autolla ympäriinsä parin kaverin kanssa. Meidän aikataulut eivät tällä hetkellä mene ihan täydellisesti yksiin, eli nyt en tiedä oikein mitään vielä varmasti. Olen tässä viikon sisällä laittanut parin hakemukset hiihtokeskustöihin menemään, mutta luulen että ne työt menevät sivu suun mun viisumirajoitusten ja suuren hakijamäärän takia. Mun viisumihan sanoo, että samalle firmalle saa tehdä töitä vaan kolmen kuukauden ajan ja hiihtosesonki kestää pitempään. Mutta jos hiihtohommat, tai siis ravintolahommat hiihtokeskuksessa, eivät nappaa, taidan kuitenkin suunnata tuonne Wanakan ja Queenstownin seudulle ja koittaa onneani työnhaussa.

Metripostauksen kuvituksena kaikkia sekalaisia räpsyjä viime viikoilta. :)

Kaunis Kaikoura

Mun sanainen arkku on nyt vähän tyhjillään, käräytin eilen hostellin keittiön aika pahasti ja nyt pitää selvitellä vakuutusyhtiön kanssa josko ne korvaisi uuden uunin ja palosammuttimen. Onneksi mitään vakavampaa ei päässyt sattumaan, laitoin vaan uuniin vääränlaisen astian ja vähän leimahti. Nyt jo alkaa vähän naurattamaan, onneksi myös omistajaa ja varsinkin mun kanssa-asukkeja. Kerron ehkä nämä tapahtumat vielä tarkemmin myöhemmin, nyt Kaikoura jonne suuntasin Arthur's Passin jälkeen.

Kaikoura on merellinen pikkukaupunki Eteläsaaren itärannikolla. Odotin paikan olevan vain tylsä turistirysä, koska iso joukko matkustaa Kaikouraan villieläinten bongaamisen joukossa. On valaita, delfiineitä, hylkeitä ja albatrosseja. Valasristeilyjä, uimista delfiineiden kanssa, kajakointa hylkeiden kanssa ja niin edelleen. Myös kalastaminen ja surffaus onnistuu. Mutta tykkäsinkin Kaikourasta tosi paljon, maisemat oli kauniit kun meri kohtasi kaukana siintävän vuoret. Hiekka oli mustaa, mutta ranta pitkä ja kaikkialla tuoksui meri.

Itse valitsin Kaikouran aktiviteetikseni kajakoinnin hylkeiden kanssa, koska se sattui olemaan alennuksessa. En tosin ymmärrä mun logiikkaa, koska en ole mikään kajakoinnin suurin fani... Tulin vähän merisairaaksi ja mun kajakkipari oli ärsyttävä, mutta muuten oli ihan hauskaa. Näin söpön pienen pingviinin ja paljon hylkeitä, mutta valokuvaaminen oli vähän hankalaa kajakista käsin niin mulla on vaan muutama räpsy.

Yhtenä kolmesta päivästä kävin myös tekemässä Cliff walk -kävelyn, jonka matkalla on taas kerran niitä hylkeitä. Parin metrin turvavälin kun pitää, voi hylkeiden ympärillä ihmetellä niiden laiskaa meininkiä.

Laiska makkara

Tätä seurasi jännä minuutin hyljetappelu

Seal colony

Noin kolme tuntia kestänyt lenkki oli oikein mukava tapa viettää yksi iltapäivä, eikä luvattua sadettakaan näkynyt. Syksyn tulon saattoi kuitenkin jo tuntea selkeästi, onneksi täällä pohjoisemmassa Blenheimissa eletään vielä suht kesäisiä kelejä. Hylkeiden ja kävelyn lisäksi vietin aikaa Kaikourassa selvitellen mun IRD- eli veronumeron mutkia (ne tarvitsee yleensä kaksi dokumenttia, mutta multa löyty vaan yksi eli passi) ja hostellin tyyppien kanssa biljardia pelatessa.

Ai niin, vietin mä yhden päivän Christchurchissakin välissä. Siitä ei jäänyt oikein muuta mieleen kuin masentava tunnelma, keskusta on edelleenkin vuoden 2011 maanjäristyksen jäljiltä kuin yhtä isoa, autiota rakennustyömaata. Ainoana kivana juttuna bongasin oli konteista kyhätty hauska pikkuostoskeskus Re:start mall, joka kuhisi elämää kaiken tyhjyyden keskellä.

Arthur's Pass

Rypäletyö on nyt selätetty, ja mulla on taas vapaa-aikaa. Ihan täydet tunnit viinitehtaalla ei onneksi toteutunut, vaan väliin sain pari vapaapäivää. Jatkan tästä siis noin kuukauden vanhoilla jutuilla, mutta noh, niitä nyt sattuu löytymään arkistoista ja mulla on nettikin tällä hetkelllä käytössä. :D Joskus vielä tämä blogi on ajan tasalla!

Nelsonista matkani jatkui taas yhden aikaisen herätyksen jälkeen alas länsirannikkoa kohti Greymouthia. Kuski oli tällä kertaa juttutuulella ja selosti väsymättä tarinoita Nelsonin talojen hinnoista, juustotehtaista, maailman ensimmäisestä itsemurhapommittajasta, maanviljelystä ja en enää edes muista. Yleensä noi Naked Busin kuskit ei hirveästi jaarittele, mutta tämä pappa oli ihan hauska. Vietin yhden yön Greymouthissa lähinnä siksi, etten ehtinyt määränpäähän Arthur's Passiin kätevästi yhden päivän aikana harvojen bussiyhteyksien vuoksi. Greymouth on pieni ja aika kämäinen pikku kunta, mun tavoitteena oli lähinnä löytää sadetakki ja hanskat ulkoilua varten ja ostaa neljän päivän syötävät Arthur's Passiin, koska kyseisestä kylästyä löytyy vain yksi kallis minimarketti yhden kahvilan yhteydestä. Greumouthissa ei tietenkään ollut sitten juurikaan kauppoja, joten lopulta löysin ostoskassistani 8-10-vuotiaille tarkoitetun takin, mutta ei kai se niin justiinsa ole jos hihat on vähän lyhyet mutta koko on muuten hyvä.

5.maaliskuuta sitten matkustin Atomic Shuttlen bussilla parin tunnin matkan pikkuruiseen Arthur's Passin vuoristokylään. Suunnitelmana oli tehdä paljon päivävaelluksia, mutta tietysti kaksi ensimmäistä päivää satoi niin saavista kaatamalla, ettei sisältä tullut poistuttua juuri mihinkään. Ärsytti, mutta eipä voinut mitään. Onneksi hostellissa (YHA Mountain House) oli mukavaa porukkaa, olin lähestulkoon ainut naispuoleinen tosin. :D Hostellissa tapasin myös useammankin tyypin, jotka kävelevät 3000 kilometrin reittiä Uuden-Seelannin päästä päähän.... Joo mäkin voisin kokeilla, tai ehkä ei sittenkään. Suomalaisiakin jamppoja oli eksynyt samaan hostelliin pari kappaletta. Mähän onnistun törmäämään suomalaisiin aina mitä kummmallisemmissa paikoissa. Osa mun tapaamista reissaajista sanoo että olen ensimmäinen suomalainen, jonka he tapaavat ja osa taas tuntuu mun tapaan törmäilevän meikäläisiin jatkuvasti.

Mulla oli tavoitteena Arthur's Passissa päästä tekemään Avalanche Peak -niminen vaativa n. kahdeksan tunnin reitti. Kolmanneksi päiväksi oli luvattu sadetta, mutta aamulla näytti yllättävän aurinkoiselta. Pohdin vielä tässä kohtaa Avalanche Peakia, mutta en halunnut joutua huonon sään takia joutua kääntymään takaisin. Sitten olisi mennyt raskas kiipemäinenkin hukkaan, koska jos puurajan yläpuolelle saapuessa vuoren huippu on pilvessä, niin sinne kapuamista ei suositella. Nämä ei oo mitään Pyynikin kukkuloita vaan oikeita vuoria nopeasti vaihtuvassa meri-ilmastosssa Alppi-alueella joten yritän olla järkevä... Eli otin vähän varmemman päälle ja lähdin kohti Temple Basin -laskettelualuetta. Luntahan ei tietysti näin kesällä siellä ollut, mutta kuitenkin. Ensin mun piti kävellä noin tunnin matka reitin alkuun, ja sen jälkeen kiipeämisessä kesti varmaan suunnilleen puolitoista tuntia. Polku oli ärsyttävän kivinen, mutta muita ihmisiä ei onneksi liikaa näkynyt. Yksi mukava paikallinen vanhempi herrasmies kyllä kipusi ylöspäin samaan aikaan ja aina välillä pysähdyttiin vaihtamaan kuulumisia.

Ylhäältä oli huikeat maisemat ja sää oli ihan täydellinen. Luulin ensin olevani yksin (se pappa kääntyi takaisin aika nopeasti), mutta sitten alkoi kuulua vaimeaa jumputusta. Joku saksalainen pariskunta siellä nautti auringosta ja oli kuulemma yöpymässä siellä ylhäällä. Pari muutakin tyyppiä sitten valui hiljalleen paikalle. Kello oli tässä kohtaa vasta noin 11 aamulla, niin otin rennosti melkein parin tunnin ajan. Söin eväitä, vähän piirrustaa töhersin mun matkavihkoon ja kävin jättämässä terveiset vieraskirjaan. Meni vähän ällöpositiivisuuden puolelle, mutta olin niin onnellinen kun vihdoinkin pääsin hostellilta ulos ja vielä ylös vuorille. Räpsin myös vähän kuvia kameran ajastimen avulla, että sais ittensäkin vielä ikuistettua vuorikuvaan.

Oli kiva päivä. Loppuun vielä Devil's Punchbowl -vesiputous, jolle käveli kylästä vain kymmenisen minuuttia. 131 metriä korkea ja upean näköinen ja -kuuloinen.