Road trippin' osa 2: ympäri ämpäri Eteläsaarta

Kirii kirii! Luvassa Eteläsaarella ajelua ristiin rastiin, nyt on kaikki tärkeimmät paikat Milford Soundia lukuunottamatta käyty läpi. Kuvat on aika iPhone-laatua paikoitellen, mun kamerasta oli akku pitkään loppu ja sen lataaminen oli jotenkin turhan vaivalloista.

Dunedinista lähdettiin tosiaan ajamaan kohti the Catlinsin aluetta Eteläsaaren kaakkoisosaan. Matka ei lähtenyt ihan parhaalla mahdollisella tavalla käyntiin, kun meidän kuski sai ylinopeussakot. Onneksi nopeudet pysyivät tämän jälkeen sallituissa rajoissa, ja oli muuten maailman mukavin poliisi! The Catlinsin alueella on aika hiljaista ja näin talvikautena suuri osa majoituspaikoista sulkee ovensa. Me valittiin pikkuruinen kahdentoista sängyn hostelli Owakasta, joka oli puolivälissä matkalla Dunedinista Invercargilliin. Yhden yön jälkeen ajettiinkin sitten jo suoraan Queenstowniin, koska Invercargill tuntuu kaikkien lähteiden mukaan olevan harvinaisen tylsä kohde.

Dunedin - Owaka välillä pysähdyttiin Nugget Point -majakalla sekä Purakaunai-putouksilla. Löysin molemmat paikat Lonely Planetistani, jota käytettiin ainoana oppaana alueen koluamiseen. Matkalla Owakasta Invercargilliin puolestaan pysähdyttiin tsekkaamaan Jack's Blowhole sekä Curio Bayssa. Blowholesta saatiin ihan hyvin huumoria revittyä, kun meidän seurueeseen kuuluu Jack-niminen britti. Oltais haluttu vierailla  myös kuvien perusteella erittäin näyttävän Catherdal Cavesin alueella, mutta se olikin koko talvisesongin ajan suljettu. Maisemiltaan the Catlins ei ollut mulle mitään huikeinta Uutta-Seelantia, mutta nättiä seutua kuitenkin. Oli kuitenkin mukavaa viettää pari päivää vähän rauhallisemmalla ja autiommalla alueella.

Queenstownin hostelli YHA Lakefront oli ehkä maailman tylsin. YHA-ketjun hostellit tuppaavat olemaan vähän fifty-fifty, joko tosi hyviä tai sitten aivan liian rauhallisia tunnelmaltaan. Rauhallisella tunnelmalla tarkoitan tällä kertaa omissa oloissaan viihtyviä pariskuntia ja aasialaisia, ja kanssareissaajien tapaaminen tuntui olevan kyseisessä aivan mahdotonta. Tilat ja palvelut on YHA:issa aina kohdallaan, mutta tunnelma jäi taas puuttumaan. Valittiin kyseinen paikka ihan puhtaasti hintasyistä, paremmat paikat olivat joko täynnä tai kalliita. Nyt muistin taas miksi pidän pienistä yksityisistä hostelleista... Queenstownissa satoi suurimman osan ajasta eikä saatu tehdyksi mitään kovin järkevää.Vähän frisbeegolfia ja burgereita, muutama lyhyeksi jäänyt illanvietto mutta ei mitään kummempaa. Käytiin Coronet Peakin laskettelukeskuksessa ihailemassa vuorimaisemia ja ihmettelemässä lumitykkejä, sekä jollain järvellä joka ei osoittautunut mitenkään erityisen jännittäväksi. Täällä on vähän kummaa kun nastarenkaiden puutteen takia osalla teistä suositellaan lumiketjuja renkaisiin kiinnitettäväksi, mutta me selvittiin molempiin paikkoihin koska jäätä ja lunta ei ollut vielä juurikaan.

Coronet Peak

Frisbeegolfin tähtihetki

Matkalla Queenstownista Wanakaan, otettiin lisämatkustaja kyytiin

Ihan jees ajomatka

Sitten buukattiin J:n kanssa viikko Wanakasta, aikeinamme etsiä töitä ja jäädä talveksi. S & C tulivat pariksi päiväksi, mutta lähtivät sitten kohti pohjoista Saksan lentojen odottaessa. Pian kuitenkin huomasin, ettei työtilanne ollut juurikaan parantunut viime kerrasta vaan tuntui siltä että hostellit olivat täynnä reppureissaajia, jotka olivat etsineet töitä jo viikkoja. Käytiin kyselemässä parissa paikassa, mutta vaikutti siltä että joka paikassa oltiin jo aika kyllästyneitä työnhakijoihin ja mitään ei ollut tarjolla. Yhtenä surkeana aamuna lähdettiin pelaamaan frisbeegolfia, mutta oltiin molemmat vaan ihan hirveän huonolla tuulella ja viskottiin kiekkoja kovassa tuulessa ympäriinsä ilman mitään oikeaa yritystä. Haikein mielin päätin sitten jättää Wanakan, olla fiksu ja suunnata Wellingtoniin. Wellingtoniin, koska se on viihtyisin isoista kaupungeista ja koska työtilanne olisi siellä kuulemma ihan ok.

En enää koskaan valita Suomessa ruoan hinnoista (= n. 8 € meloniviipale)

Helppo päätös ei ollut, mä viihdyin Wanakassa niin hyvin että suretti oikeasti jättää se paikka. Mulle tuli niin kotoista olo siitä, että tunsin ison määrän kasvoja ja meillä oli mukava kaveriporukka. Pelailtiin biljardia ihan liikaa (sain olkapääni kipeäksi, niin paljon liikaa) ja käytiin vähän liian monesti Water Barin happy hourilla, kerran myös eksyttiin kotibileisiin missä ei taidettu tuntea ketään. Vaikka Wanaka on pieni, niin alkavan laskettelukauden takia paikassa oli hyvä säpinä päällä. Järkipäätökset ei ole mun lemppareita, mutta ehkä vielä palaan Wanakaan myöhemmin vaikka talvisesonki olisi varmaan paras aika vuodesta. Mua jäi vähän kaivelemaan se, että luovutin ehkä liian helposti, mutta toisaalta taas se yleinen tunnelma kun ihan kaikki ovat etsineet töitä jo ikuisuuden kertoi siitä, että mulle ei välttämättä olisi mitään tarjolla.

Mun kaveri J päätti myös lähteä Wellingtoniin, ja lähdettiin yhtä matkaa autolla Franz Josefin jäätikön kautta kohti pohjoista. Jäätikkö olisi ollut niiiin paljon parempi vaikka viisi vuotta sitten, nyt se on surullista kyllä kutistunut niin pieneksi että ylös jäälle ei pääse enää kuin helikopterilla. Siihen ei luonnollisestikaan ollut nyt varaa, joten käytiin vaan kurkkaamassa aamulla ennen Blenheimiin ajamista. Olihan meidän pakko käydä vanhassa kotihostellissa Blennyssa moikkaamassa tuttuja ennen Eteläsaarelta lähtöä! Ajomatka kesti hirmu kauan, varmaan kymmenisen tuntia kun matkalla vielä pysähdyttiin Hokitikassa rannalla ja Arthur's Passissa moikkaamassa kea-alppipapukaijoja. Ihan parhaita lintuja, niiden nokan eteen saa mennä heilumaan kameran kanssa eikä ne ole moksiskaan. Viimeksi Arthur's Passin ajomatkalla istuin bussissa ja jouduin ohittamaan Castle Hillin alueen ilman mahdollisuutta jäädä tutkimaan. Nyt auton tuoman vapauden ansiosta pystyin vaatimaan pysähdystä ja valokuvatuokiota, joka todellakin kannatti. Lunta, hiljaisuus ja auringonlasku - Castle Hill oli kummallisine kivineen kuin toiselta planeetalta.

Blenheimiin saavuttiin illalla kymmenen aikaan, ja tunnelma oli meillä vähän kummallinen. Paikka, jossa molemmat vietettiin viikkoja oli täynnä outoja naamoja ja joulukoristeita. Joku oli saanut idean järjestää joulun talven kunniaksi, mä en ollut ihan vakuuttunut... Muutama tuttu hostellissa sentään oli vielä, päädyttiin sitten viettämään kaksi yötä Blenheimissa, jotta ehdittäisiin vaihtaa kuulumisia kaikkien kanssa. Ikävä tuli kyllä vanhaa porukkaa, ja fiilis oli tosi outo uuden ryhmän seurassa. Siitä sitten jatkettiin lautalle Pictoniin, ja matkattiin pari tuntia Wellingtoniin Interislanderin lautalla. Fiilis oli aika matalana kun piti jättää Eteläsaari ja valehtelisin jos sanoisin että ekat päivät Wellingtonissa olisivat olleet innostavat. Eivät olleet, oikeastaan googlailin töitä mistä vaan pikkukaupungista, mutta nyt fiilis on jo parempi. Töitä tarvitsen piakkoin, yritän joka päivä tehdä jotain asian suhteen ja olen tässä jo muutamaa kahvilapaikkaa hakenut. Hyvän hostellin löytäminen on ollut vaikeaa, mutta ehkä jostain löytyy myöhemmin kiva kämppä. Windy Wellington on todellakin ollut nimensä veroinen ja puhurit ovat välillä aika jäätävää luokkaa, mutta onneksi aurinkokin on paistanut.  Nyt vaan asumus ja työt kuntoon niin voin tehdä tästä kaupungista kodin seuraavaksi kolmeksi kuukaudeksi.

AAA sanoinko jo kuinka parasta on matkusta autolla tässä maassa?

Pak n Save on paras ruokakauppa: hinnat ja jukeboksi

Tässä vielä havainnoillistava kuva siitä, missä kaikkialla olenkaan tähän mennessä ollut. Eteläsaari on aika hyvin käyty läpi. :)

Road trippin' osa 1: Lake Tekapo, Mt. Cook & Dunedin

Mun ikuinen ongelma näiden blogien kanssa vaivaa TAAS: aina kun on eniten kirjoitettavaa ja isoin kasa kuvia, on vähiten kiinnostusta viettää aikaa läppärin edessä. Nyt tosin oli vähän pakko avata kone, tarttis töitä ja silleen. Wanakan jälkeen olen tässä ehtinyt kiertämään puoli Eteläsaarta, hengailemaan taas Queenstownissa, viettämään toisen viikon jälleen Wanakassa, luovuttanut töiden suhteen kyseisessä paikassa (no oikeastaan edes yrittämättä) ja matkannut Blenheimin kautta Pohjoissaarelle Wellingtoniin. Tämä oli puhtaasti järkipäätös töiden suhteen, mutta täytyy kyllä myöntää että mun sydämen puuttuva palanen jäi sinne Eteläsaarelle Wanakaan (nyt soi muuten Robin päässä), ja kaupunkielämään totuttautuminen ei ole käynyt ihan helposti. Tästä lisää myöhemmin, koska mulla olis tässä muutaman viikon reissut avaamatta!

Elikkäs. Wanakan jälkeen tapasin kaverit kirkkaan turkoosista vedestään kuuluisan Lake Tekapon rannalla. Siinä noin kymmenen minuutin jälkeen huomasin ilmassa olevan pientä teinidraamaa, kun kaksi ryhmän jäsentä eivät sietäneet toisiaan. Tässä kohtaa kuunneltuani hetken toisten selän takana juoruilua tunsin itseni noin 112-vuotiaaksi mummoksi ja olin jo suunnilleen valmis ottamaan ensimmäisen Wanakan bussin etelään koska en tosiaan halua pilata reissujani kuuntelemalla jatkuvaa kärhämää. No, kaikki tulivat jotenkin toistensa kanssa toimeen ja meillä oli kiva päivä Mt. Cookin suunnalla. Ajeltiin ensin huikeissa maisemissa ja turkoosien järvien välissä Mt. Cook Villageen ja siellä valittiin Hooker Valleyn muutaman tunnin mittainen kävelyreitti. Matkalla pääsi kävelemään kolmea riippusiltaa pitkin, nähtiin (ja todellakin kuultiin) lumivyöryjä ja lopulta päädyttiin jäälohkareisen järven luo suht lähelle Mt. Cookia. Mt. Cookhan on koko maan korkein vuori 3724 metrin korkeudellaan ja ei näytä pahalta ollenkaan. Superkaunis kävely ja helppo myös, ei tarvinnut rasittaa lihaksiaan ylä- tai alamäillä juuri ollenkaan.

Epäonnistunut taidekuva vol. 1000

Illalla käytiin tukikohdasta Tekaposta ihailemassa kirkasta tähtitaivasta, koska alue kuuluu UNESCO:n Dark Sky Reserveen ja näkymien pitäisi pilvettöminä öinä olla erittäin hyvät. Olihan ne, mutta mun valokuvaustaidot ei ihan tehneet Linnunradalle oikeutta. Yritys oli kyllä kova, räpelsin valotusaikojen kanssa, mutta kameroiden tekniikka on mulle vielä aika vierasta. Aamulla sitten tämä yksi saksalainen (miespuolinen) dramaqueen ilmoitti, että ei lähde mukaan Dunediniin, mikä oli mulle helpotus kun tiesin että koko porukan ilmapiiri paranisi. En ollut ikinä pitänyt koko henkilöstä hirveästi, mutta nyt meni kyllä maku koko tyyppiin varsinkin kun se ei suostunut maksamaan peruuttamattomiaan hostelliöitään ja perästä tuli vielä valheita täynnä olevia viestiä ja näin, mutta jätän sen stoorin nyt tämän postauksen ulkopuolelle.

Matkalla Eteläsaaren toiseksi suurimpaan kaupunkiin Dunediniin ryhmän pariskunta hyppäsi pois kyydistä, C:llä oli munuaisongelmia ja S jäi seuraksi yhdeksi yöksi Omaramaan. Mä ja J jatkettiin matkaa, koska hostelli oli jo liian myöhäistä peruuttaa ja koska kaksi muuta olivat täysin ok Dunediniin liftaamisen kanssa. Matkalla määränpäähän pysähdytiin Omarussa, mikä oli ihan hauska pikku kunta ja jollain rannalla, jolla olisi mahdollista bongata pingviinejä. Ei tietenkään nähty yhtäkään lintua, yksi hylje sentään, mutta ei mitään sen jännempää.

Pingviiniranta

Dunedinin hostellissa oli mielenkiintoinen huonekaveri, yksi jenkkityttö, jonka elämäntehtävänä oli ilmeisesti esittää mahdollisimman kiusallisia ja henkilökohtaisia kysymyksiä kenelle vaan. Se oli kuitenkin ihan hauskaa seuraa ja tuli mukaan seuraavana päivänä, kun ajettiin parin kilometrin päähän Tunnel Beachille. Ihan huikea paikka! Pieniä luolia, jänniä kallioita ja auringonlasku. Leikittiin Jylhäkalliota, Simbaa ja Mufasaa ja kuunneltiin Circle Of Lifea. Ja otettiin "tipun kohta" kuvia kielekkeillä, mun sydän vähän pomppasi kun J:lla lipsahti jalka yhdessä kohtaa, mutta selvittiin hengissä pois.

Dunedinissa taisin vähän innostua shoppailemaan. En ollut muutamaan kuukauteen ollut missään, jossa olisi ollut varaa ja valikoimaa ostella oikein mitään niin saatoin kiertää noin miljoona second hand – ja ihan normaalia vaatekauppaa. Mun talvivaatevarasto oli aika suppeasssa kunnossa, joten en pode huonoa omatuntoa ollenkaan. Käytettyinä löytyi takki ja villapaita, uutena kengät talvikaudeksi ja muuta pientä. Käytiin myös Cadburyn suklaatehtaalla, mutta ei maksettu tehdaskierroksesta vaan tyydyttiin vain ostamaan kaupan puolelta mässyä. Kun S ja C liittyivät taas seuraan, tehtiin uusi retki Tunnel Beachillle ja ajettiin myös katsomaan maailman jyrkintä katua. Yksi tyhmä juoksi sen päälle ja tuli niin huonovointiseksi, että aamupala jäi jonnekin mäen puskaan. Nyt jos joku veikkasi että kyseessä oli allekirjoittanut niin väärin meni, ei olisi tullut mieleenkään juosta kun kävelykin otti ihan tarpeeksi koville.

[sydän-emoji]

Se jyrkkä katu, joka ei edes kuvassa näytä jyrkältä

Kaksi viimeistä yötä oltiin Dunedinissa paikallisen perheen luona, jonka C ja S tapasivat liftausreissullaan. Koko kaupungin hostellit oli buukattu täyteen jalkapallotapahtuman takia, ja koska perhe oli tarjonnut yöpaikkaa kaikille niin vietettiin sitten pari yötä omakotitalossa. Täällä on aika normaalia, että paikalliset on ihan yltiöystävällisiä joten mitään erityisen kummaa tuntemattoman perheen luona nukkumisessa ei ole. Tuotiin vähän tuliasia ja kokattiin toisena iltana kaikille pitsaa, koska haluttiin jotenkin osoittaa kiitollisuutta ja tultiin hyvin juttuun koko poppoon kanssa. Nukuin perheen tyttöjen huoneessa, missä oli huomattava määrä One Direction -julisteita ja nautittiin ihanasta hiljaisuudesta, jota tosin kesti vain lasten heräämisen asti. Oli oikein mukava vierailu! Neljän Dunedinissa vietetyn yön jälkeen sitten suunnattiin kohti The Catlinsin aluetta eli etelään, kauemmas kuin missä olen koskaan ollut.

Ihana Wanaka, osa 2

Wanakan jatko-osa tässä näin. Vierailu venyi suunnitellusta viidestä päivästä yhdeksään, mutta ei haitannut. Miksi sitten tykkään Wanakasta niin paljon? Maisemat on tietysti isoin juttu, kunta sijaitsee järven rannalla ja siinä nurtsilla veden äärellä istuessa (ilmaisen wifin viihdyttämänä) saa useammankin tunnin helposti vierähtämään. Kävelyreittejä löytyy, ja oon joka päivä tallustanut ympäriinsä useamman kilometrin verran. Keskustasta löytyy kivoja (ihan liian kalliita) kauppoja, hyvä valikoima kahviloita, baareja sekä ravintoloita, lasketteluvälinevuokraamoita, oikein bueno Pelastusarmeijan kirppis, hippiruokakauppa (kaikkea terveellistä mutta taas ihan liian kallista) ja reilusti majoitusvaihtoehtoja, sekä hostelleja että kunnon resortteja. Täällä voi vaeltaa, hiihtää, lasketella, vierailla viinitiloilla, ratsastaa, purjehtia ja niin edelleen. Yleinen tunnelma on rento ja Wanaka kutsuukin itseään lifestyle resortiksi, mikä on mun mielestä aika kuvaava ilmaisu.

 Olin jo pitkäaikaisen Instagram-kuolailun perusteella päättänyt etukäteen tekeväni Roy's Peak -päiväreitin, joka on infotaulujen mukaan vaikeustasoltaan hard but worth it. Laitoin aamuksi herätyskellon soimaan kuudeksi ja lähdin aamupalan jälkeen kävelemään ennen kuin aurinko edes ehti nousta. Oli vähän huurteista, varmaan nolla astetta mutta olipas hienoa olla taas hereillä, kun valoa alkoi pikkuhiljaa siintämään vuorien takaa. Matkaa reitin aloituspisteeseen oli keskustasta noin kuusi kilometriä, ja itse vaellukseen olin varannut noin seitsemän tuntia joten halusin olla ajoissa liikkeellä. Pimeäkin tulee jo viiden jälkeen. Oli kyllä taas suhteellisen pöljä fiilis kun kävelin yksinäni hämärällä autotiellä...
 

Reitin parkkialueelta alkoikin sitten kiipeäminen ykös, pitkä ja raskas... Olin aika hapoilla jo ekan puolen tunnin jälkeen, jouduin heittämään pipon, takin ja hupparin reppuun ja oli vähän väsy. Kyllä se nouseminen sitten alkoi vähän helpottumaan varsinkin kun tankkasin reilusti suklaata. Vähän se oli tylsää tässä reitissä, että maisemat pysyi aikalailla samoina huippua lukuun ottamatta. Mulla meni ylös 3,5 tuntia, josta viimeinen puoli tuntia lumessa. Onneksi oli lämpimät sukat jalassa, niin pärjäsin ilman paleltumista lenkkareissa vaikka välillä oli vähän liukasta. Oli mutaa, lunta ja jäätä, mutta onneksi polku oli leveä ja hyvässä kunnossa muuten. 

Ja kukaan ei huomaa että mun suussa on kameran linssin suojus

Tämänkertaiset lounasmaisemat

Roy's Peakilla on korkeutta 1578 metriä, ja ylhäältä näkyi Wanakaan, Lake Wanaka, vuoria ja lisää vuoria. Niiiiiin kaunista. Päivä oli ihan täydellinen, muutama pieni pilvenhattara ja ei tuulta ollenkaan, edes ylhäällä. Olin kyllä onnellinen että tein tämän reissun loppusyksystä, oli sen verran hikinen nousu. Alastulo oli luonnollisesti helpompi, mutta liukastelin taas mudassa. Kuuden kilometrin kävely takaisin kaupunkiin ei enää vuoren valloittamisen jälkeen kauheasti innostunut, mutta onneksi tajusin poiketa autotieltä jollekin kävelyreitille, mikä kulki järven rannassa. Ja Mt. Aspiring -päivän jälkeen on pakko todeta, että olipas ihana vaeltaa yksin. :D Kaverin kanssa olis ollut toki hauskempaa ja kuvasaldo olis ollut parempi, mutta nyt sain olla just niin hidas kun halusin ja pysähtyä hengittämään noin viiden metrin välein haha. Kuusi tuntia mulla sitten meni tohon vuoreen, reilut kaksi tuntia reitin alkuun ja takaisin vielä siihen päälle. Ilalla jalat jumitti ja väsytti, sain surukseni kuulla että Domino's pizzaa (5 dollaria!) ei olisi tarjolla niin turvaudun johonkin pakastelättyyn, ei olisi kannattanut hyi. 

Wanakassa ehdin viettää lisäki hyvin aikaa aivot narikassa tekemättä mitään, lisäksi tein parin tunnin kävelyn pikkuiselle Mt. Ironille sekä Wanaka Wastebusters -kierrätyskeskukselle. Se oli aika jees, tosin mitään ei tarttunut matkaan. Erityismaininta Wanakan tekemisistä kuuluu kyllä Paradiso-elokuvateatterille, jossa kävin katsomassa Pitch Perfect 2 -leffan. Elokuva itsessään oli vähän sivuosassa, multa on mennyt itse asiassa koko ykkösosan olemassaolo täysin ohi, mutta siis halusin vaan päästä kokemaan kyseisen paikan. Saleissa on muutaman tavallisen istuimen lisäksi sekalainen sarja nojatuoleja sekä sohvia, joista sain yhden valloitettua itselleni. Oli aika mukavaa, kollarit jalassa ja erityisen mukavaksi leffakokemus muuttui väliajan jälkeen, kun sain syötäväksi uunilämpimän keksin. Kotitekoista jätskiäkin olisi ollut tarjolla.

Yhtenä päivänä törmäsin kadulla Blenheimista tuttuun saksalaispoikaan, joka puolestaan oli juuri aiemmin törmännyt meidän yhteiseen kanukkituttuun, Blenheimista myöskin. Mentiin sitten kaljalle, mutta oli tosi random kohtaaminen ja kaksi vielä samalla kerralla. Nämä suunnittelemattomat uudelleen kohtaamiset on aina ihan parhaita! Matkalla pubiin satoi lunta, ja aattelin että se sulaa siitä kyllä. Kotimatkalla taivas oli pilvetön, Linnunrata oli ihan megakirkas ja jäin hetkeksi ihailemaan sitä, noh vähän pakostakin kun hostellin avain oli unohtunut sisälle ja piti odotella hetken että joku päästi ovesta. Seuraavana aamuna heräsin, katsoin ulos ikkunasta ja tajusin että ulkona on 20 senttiä lunta. Maisemat oli aika epätodelliset, ja tämä päivä teki Wanakasta vieläkin maagisemman paikan mulle. Kaikkialla oli valkoista ja jotenkin innostuin lumesta enemmän kuin varmaan hetkeen Suomen päässä. Kiiwit meni kyllä vähän kai hämilleen tästä yllättävästä lumentulosta, bussivuoroja oli peruttu ja muuta mutta siitä se lumi sitten suli plussa-asteiden takia. 

Vielä yksi asia tähän sekametelisoppaan! Unohdin jo kauan sitten mainita, että koin ensimmäiset maanjäristykseni! Tämä tapahtui jo Blenheimissa, kolme järistystä päivän sisään. Ensimmäisen tunsin töissä, evakuoitiin tehdas vaikka järistys kesti vaan muutaman sekunnin. Seuraava tuli päivää myöhemmin kun istuin hostellin sohvalla ja voimakkuutta oli yli 6 Richterin asteikolla. Oli aika jännää, lähinnä kun ei tiennyt että miten pahaksi se järistys vielä voi mennä tai tuleeko niitä lisää. Mikään iso maanjäristys ei kuitenkaan ollut kyseessä tuhojen suhteen, en ainakaan saanut tietooni että mitään pahaa olisi tapahtunut. Keskus oli 30 kilometrin päässä. Kolmas pikkujäristys oli myöhemmin yöllä, sänky vähän heilui mutta ei kummempaa. Tämä oli tärkeä asia jonka halusin jakaa ennen kuin unohdin. Mutta kaikki hyvin, en näe painajaisia sortuvista taloista ja niin edellleen. Välillä mun vilkas mielikuvitukseni kyllä erehtyy luulemaan ohiajavia rekkoja maanjäristyksiksi, mutta se on kai ihan normaalia (jos ei ole niin ei haittaa).

 Terveisiä jostain erittäin kaukaa etelästä, roadtrippailen ympäriinsä ja yritän päivittää tämän blogin pian ajan tasalle. :) Ai niin ja en muuten saanut sitä hiihtokeskuksen työpaikkaa niinkuin arvelinkin. Nyt olen kuitenkin taas sillä kannalla, että Wanakaan takaisin kokeilemaan onneani. Ainakin olen yrittänyt jos ei muuta - järkeähän tässä ei ole mutta nyt haluan seurata fiiliksiäni sen mukaan mikä tuntuu parhaimmalta. Tähän mennessä mutu-tuntumalla on päädytty vain hyviin ratkaisuihin, joten tällä linjalla jatketaan.