Road trippin' osa 1: Lake Tekapo, Mt. Cook & Dunedin

Mun ikuinen ongelma näiden blogien kanssa vaivaa TAAS: aina kun on eniten kirjoitettavaa ja isoin kasa kuvia, on vähiten kiinnostusta viettää aikaa läppärin edessä. Nyt tosin oli vähän pakko avata kone, tarttis töitä ja silleen. Wanakan jälkeen olen tässä ehtinyt kiertämään puoli Eteläsaarta, hengailemaan taas Queenstownissa, viettämään toisen viikon jälleen Wanakassa, luovuttanut töiden suhteen kyseisessä paikassa (no oikeastaan edes yrittämättä) ja matkannut Blenheimin kautta Pohjoissaarelle Wellingtoniin. Tämä oli puhtaasti järkipäätös töiden suhteen, mutta täytyy kyllä myöntää että mun sydämen puuttuva palanen jäi sinne Eteläsaarelle Wanakaan (nyt soi muuten Robin päässä), ja kaupunkielämään totuttautuminen ei ole käynyt ihan helposti. Tästä lisää myöhemmin, koska mulla olis tässä muutaman viikon reissut avaamatta!

Elikkäs. Wanakan jälkeen tapasin kaverit kirkkaan turkoosista vedestään kuuluisan Lake Tekapon rannalla. Siinä noin kymmenen minuutin jälkeen huomasin ilmassa olevan pientä teinidraamaa, kun kaksi ryhmän jäsentä eivät sietäneet toisiaan. Tässä kohtaa kuunneltuani hetken toisten selän takana juoruilua tunsin itseni noin 112-vuotiaaksi mummoksi ja olin jo suunnilleen valmis ottamaan ensimmäisen Wanakan bussin etelään koska en tosiaan halua pilata reissujani kuuntelemalla jatkuvaa kärhämää. No, kaikki tulivat jotenkin toistensa kanssa toimeen ja meillä oli kiva päivä Mt. Cookin suunnalla. Ajeltiin ensin huikeissa maisemissa ja turkoosien järvien välissä Mt. Cook Villageen ja siellä valittiin Hooker Valleyn muutaman tunnin mittainen kävelyreitti. Matkalla pääsi kävelemään kolmea riippusiltaa pitkin, nähtiin (ja todellakin kuultiin) lumivyöryjä ja lopulta päädyttiin jäälohkareisen järven luo suht lähelle Mt. Cookia. Mt. Cookhan on koko maan korkein vuori 3724 metrin korkeudellaan ja ei näytä pahalta ollenkaan. Superkaunis kävely ja helppo myös, ei tarvinnut rasittaa lihaksiaan ylä- tai alamäillä juuri ollenkaan.

Epäonnistunut taidekuva vol. 1000

Illalla käytiin tukikohdasta Tekaposta ihailemassa kirkasta tähtitaivasta, koska alue kuuluu UNESCO:n Dark Sky Reserveen ja näkymien pitäisi pilvettöminä öinä olla erittäin hyvät. Olihan ne, mutta mun valokuvaustaidot ei ihan tehneet Linnunradalle oikeutta. Yritys oli kyllä kova, räpelsin valotusaikojen kanssa, mutta kameroiden tekniikka on mulle vielä aika vierasta. Aamulla sitten tämä yksi saksalainen (miespuolinen) dramaqueen ilmoitti, että ei lähde mukaan Dunediniin, mikä oli mulle helpotus kun tiesin että koko porukan ilmapiiri paranisi. En ollut ikinä pitänyt koko henkilöstä hirveästi, mutta nyt meni kyllä maku koko tyyppiin varsinkin kun se ei suostunut maksamaan peruuttamattomiaan hostelliöitään ja perästä tuli vielä valheita täynnä olevia viestiä ja näin, mutta jätän sen stoorin nyt tämän postauksen ulkopuolelle.

Matkalla Eteläsaaren toiseksi suurimpaan kaupunkiin Dunediniin ryhmän pariskunta hyppäsi pois kyydistä, C:llä oli munuaisongelmia ja S jäi seuraksi yhdeksi yöksi Omaramaan. Mä ja J jatkettiin matkaa, koska hostelli oli jo liian myöhäistä peruuttaa ja koska kaksi muuta olivat täysin ok Dunediniin liftaamisen kanssa. Matkalla määränpäähän pysähdytiin Omarussa, mikä oli ihan hauska pikku kunta ja jollain rannalla, jolla olisi mahdollista bongata pingviinejä. Ei tietenkään nähty yhtäkään lintua, yksi hylje sentään, mutta ei mitään sen jännempää.

Pingviiniranta

Dunedinin hostellissa oli mielenkiintoinen huonekaveri, yksi jenkkityttö, jonka elämäntehtävänä oli ilmeisesti esittää mahdollisimman kiusallisia ja henkilökohtaisia kysymyksiä kenelle vaan. Se oli kuitenkin ihan hauskaa seuraa ja tuli mukaan seuraavana päivänä, kun ajettiin parin kilometrin päähän Tunnel Beachille. Ihan huikea paikka! Pieniä luolia, jänniä kallioita ja auringonlasku. Leikittiin Jylhäkalliota, Simbaa ja Mufasaa ja kuunneltiin Circle Of Lifea. Ja otettiin "tipun kohta" kuvia kielekkeillä, mun sydän vähän pomppasi kun J:lla lipsahti jalka yhdessä kohtaa, mutta selvittiin hengissä pois.

Dunedinissa taisin vähän innostua shoppailemaan. En ollut muutamaan kuukauteen ollut missään, jossa olisi ollut varaa ja valikoimaa ostella oikein mitään niin saatoin kiertää noin miljoona second hand – ja ihan normaalia vaatekauppaa. Mun talvivaatevarasto oli aika suppeasssa kunnossa, joten en pode huonoa omatuntoa ollenkaan. Käytettyinä löytyi takki ja villapaita, uutena kengät talvikaudeksi ja muuta pientä. Käytiin myös Cadburyn suklaatehtaalla, mutta ei maksettu tehdaskierroksesta vaan tyydyttiin vain ostamaan kaupan puolelta mässyä. Kun S ja C liittyivät taas seuraan, tehtiin uusi retki Tunnel Beachillle ja ajettiin myös katsomaan maailman jyrkintä katua. Yksi tyhmä juoksi sen päälle ja tuli niin huonovointiseksi, että aamupala jäi jonnekin mäen puskaan. Nyt jos joku veikkasi että kyseessä oli allekirjoittanut niin väärin meni, ei olisi tullut mieleenkään juosta kun kävelykin otti ihan tarpeeksi koville.

[sydän-emoji]

Se jyrkkä katu, joka ei edes kuvassa näytä jyrkältä

Kaksi viimeistä yötä oltiin Dunedinissa paikallisen perheen luona, jonka C ja S tapasivat liftausreissullaan. Koko kaupungin hostellit oli buukattu täyteen jalkapallotapahtuman takia, ja koska perhe oli tarjonnut yöpaikkaa kaikille niin vietettiin sitten pari yötä omakotitalossa. Täällä on aika normaalia, että paikalliset on ihan yltiöystävällisiä joten mitään erityisen kummaa tuntemattoman perheen luona nukkumisessa ei ole. Tuotiin vähän tuliasia ja kokattiin toisena iltana kaikille pitsaa, koska haluttiin jotenkin osoittaa kiitollisuutta ja tultiin hyvin juttuun koko poppoon kanssa. Nukuin perheen tyttöjen huoneessa, missä oli huomattava määrä One Direction -julisteita ja nautittiin ihanasta hiljaisuudesta, jota tosin kesti vain lasten heräämisen asti. Oli oikein mukava vierailu! Neljän Dunedinissa vietetyn yön jälkeen sitten suunnattiin kohti The Catlinsin aluetta eli etelään, kauemmas kuin missä olen koskaan ollut.