Ihana Wanaka, osa 1

Koska mulla on runsaasti kuvia Wanakasta, niin tiedossa on kaksi postausta täältä, jopa melkein reaaliajassa! Hurjaa. Olen siis ollut nyt täällä viikon ja odottelen vieläkin, että mun kaverit pikkuhiljaa hilautuisi tänne etelään. Ensimmäisinä päivinä jaksoin olla erittäinkin aktiivinen, nyt olen vähän hyytynyt ja oikeastaan vähän tylsistynyt.

Muistan, kun matkalla Christchurchista Queenstowniin bussi kulki Wanakan läpi. Olin vaan että wowowowow haluan tänne asumaan, sen verran kauniilta näytti ympäröivä maisema syysauringossa. Tänne pääsin takaisin Queenstownista yhden ihanan paikallisen vanhemman pariskunnan kyydillä, pysähdyttiin matkalla juusto- ja hedelmäkaupoilla ja yritin kertoa jotain fiksua Suomen ruokakulttuurista. Haluaisin vieläkin asua Wanakassa, mutta ongelmana on töiden määrä suhteutettuna töitä etsiviin ja hankala asuntotilanne + kalliit vuokrat. Huoneesta joutuisi maksamaan suunnilleen 150-170 dollaria viikossa, mikä tekee päälle 500 € kuussa. Ja kyseessä on huone jaetussa asunnossa, ei yksiö. Tässä hostellissa jokainen tuntuu etsivät töitä Wanakasta talvikaudeksi, ja vaikka hiihtokausi lähteekin pian käyntiin turisteineen pitää muistaa, että kyseessä on alle 10000 hengen kunta ja aikan rajattu määrä töitä.

Mulla oli pari päivää sitten haastattelu hiihtokeskukseen, ja sieltä kuuluu huomenna. Olen kuitenkin noin 99,9 % varma siitä että mua ei onnistanut – haastattelija kertoi että cafe assistantin hommaan oli hakenut 130 henkilöä, ja muutamaan avoimeen paikkaan on jo palkattu entisiä työntekijöitä ja loputkin hakijoista ovat erittäin päteviä. Haastattelu oli kuitenkin mukava kokemus, kysymykset olivat fiksuja ja haastattelijat rentoja, rehellisiä ja lukeneet mun CV:n hyvin. Sain hyvää palautettua, mutta tosiaan noiden numeroiden valossa en jaksa hirveästi uskoa mahdollisuuksiini. En ole edes kovin hyvä laskettelemaan vaan enemminkin sellainen sunnuntaihiihtelijä, ja kyseisen hiihtokeskuksen henkilökunta tuppaa olemaan aika hc-tason harrastajia, joten ehkä en olisi edes sopinut joukkoon. XD Olen siis aika lailla päätynyt siihen lopputulokseen, että vaikka Wanaka houkuttelisi talven tukikohtana niin varmaan on fiksumpaa yrittää muaalta. Pariin viikkoon en kuitenkaan voi edes aloittaa töitä, niin pitää vähän vilkuilla tässä nettiä ja firmojen ikkunoita työpaikoista. Nyt kuitenkin vähän kuvia Mt. Aspiring -kansallispuistosta, jonne tein retken ensimmäisesä kokonaisena Wanaka-päivänäni.

Bongaa ammattilaisvalokuvaaja

Olin Facebookissa ollut yhteyksissä yhteen amerikkalaiseen tyttöön sen jälkeen kun huutelin Backpackers in New Zealand -ryhmässä päivävaellusseuraa. Hän ja pari ranskalaista kämppistä noukkivat mut autolla kyytiin hostellilta, ja mukaan liittyi vielä saksalainen tyttö, joka kyseli multa siinä kyytiä odotellessa mihin olin menossa. Lähdettiin täydellä autolla kohti kansallispuistoa, ja päästiinkin noin tunnin ajelun jälkeen jännän äärelle. Meillä oli suht matala auto, ja tie oli täynnä kuoppia, joissa virtasi sateiden jäljitä pieniä ja vähän isompiakin puroja. Mulla kastui kengät siinä hötäkässä, kun pompittiin ulos autosta painon vähentämisen vuoksi ja jouduttiin omin jaloin ylittämään ne lätäköt. Auto selvisi melkein ilman vaurioita, mitä nyt joku muovinen pala lähti irti (ei ilmeisesti mikään tärkeä, en tajua näitä autojuttuja).

Tehtiin Rob Roy Valley -reitti, mikä kestää noin 3-4 tuntia ja on nousultaan aika maltillinen. Tämä ei ollut maisemiltaan mikään huikein reitti, oikeastaan sanoisin että ajomatka kansallispuistoon oli parempi, mutta kuitenkin erittäin hyvä tapa viettää päivä. Metsässä tuli yhtäkkiä vastaan lunta, ja reitti päättyi jäätikön luo. Tuli kunnon talvifiilikset, onneksi mulla oli lämmintä päällä! Reitin vieressä kulki söpö, taas erittäin kirkasvetinen puro ja yritin pitää silmät auki kea-vuoristopapukaijojen varalta, mutta ei näkynyt. Höh. Arthur's Passisa törmäsin onneksi jo muutamaan, ne on isoja vihreitä lintuja, jotka tykkää varastella tavaroita ja suht uteliaita tapauksia.

Mua kyllä vähän ärsytti ulkoilla vieraassa seurassa, joukkoa johtanut amerikkalainen meni ihan tajutonta vauhtia, vaikka meillä ei ollut kiire minnekään. Kaverille kehtaisi sanoa että hei, voitaisko vähän hidastaa/pysähtyä/ottaa kuvia/hengittää/juoda vettä mutta tuntemattomalle oikein ei. Tai no kehtaisi, mutta ei oltu muutenkaan ihan täysin samalla aaltopituudella. Tosi kiva, että ne kutsu matkaan kuitenkin! Mähän en olisi autottomana päässyt tonne paikkaan ollenkaan, shuttle olisi ollut 140 dollaria hahahhaa. Yritin sitten pysyä matkassa mukana vaikka mua ärsytti kun siinä hötäkässä ei ehtinyt nauttimaan ollenkaan. Päivän opetus: mene yksin tai hyvän kaverin kanssa.

Paluumatkalla Wanakaan pysähdyttiin ainakin kolmeen paikkaan ottamaan valokuvia. Meillä oli matkassa yksi ammattilainen luontokuvaaja, joka otti nämä pysähdykset aika tosissaan. Päivän paras osuus oli saapuminen takaisin keskustaan auringonlaskun aikaan, koko taivas oli kirkkaanpinkki ja ihan uskomattoman näköinen. Ehkä paras auringonlasku tähän mennessä, ja oon nähnyt aika hyviä. Kurvattiin vielä The Lone Tree of Wanakan luo ottamaan muutamat kuvat. Kaikki nämä kuvat tuli kamerasta tällaisina, värit oli ihan epäluonnollisen kirkkaat luonnossakin. Wowowowow taas. Illalla päädyin vielä pubiin pelaamaan biljardia, olin surkea kuten aina mutta oli hauskaa, lopuksi otettiin vielä turnaus pari auringossa aivonsa polttanutta aussia vastaan.

High five muuten Fennialle, sain vihdoinkin korvauksia tuhoutuneesta uunista. Niillä meni yli KUUKAUSI vastata mitään mun korvauspyyntöön, ja tarkentaviin maileihinkin tuli vastaukset yleensä aika hitaasti. En suosittelisi kyllä kyseistä firmaa matkavakuutusta varten, en haluaisi tietää miten vaikeaa olisi saada apua oikeassa hätätilanteessa, jalka poikki Indonesiassa jne. Yritin soittaa, mutta turhauduin jossain vaiheessa pimpom-musiikkiin ja online-palvelu on niin ruuhkautunut (muutaman viikon ihmettelyn jälkeen löysin tuon lauseen pienellä printillä) että kestää viikkoja saada mitään vastauksia. Muut firmat ovat aina käsitelleet vahinkoilmoitukset parissa päivässä, että niin. Onneksi korvauksia tuli sentään jonkin verran, tarvitsen hostellilta vielä muutamat kuitit että saisin koko summan omavastuuta lukuunottamatta takaisin. #julkinenavautuminen. Rahaa täällä saa kyllä kulumaan, mulla alkaa loppumaan ideat ruokien suhteen kun ainoat halvat vihannekset on parsakaali ja porkkanat. Joku paprikakin maksaa pari euroa, ja kesäkurpitsan vastineet jonkun 7 erkkiä kilolta... Kerran tosin ostettiin Blenheimissa kolmen kilon marrow, maksoi kaksi dollaria ja riitti useampaan ateriaan. En tiedä mikä marrow on, mutta jokin kurpitsan sukulainen ilmeisesti. No mut, ensi kerralla sitten ton uuden bannerikuvan maisemia! Oli huikea päivä.

Kuningattaren kunta

Miksi aina tarvitsee huonon sään, että saa itsensä avaamaan läppärin? Nyt ei sada tai mitään, mutta tuulee niin että pää meinaa lentää irti, joten en pode hirveän huonoa omatuntoa siitä etten ole ulkona tuijottamassa auringonlaskua. Olen nyt siis Wanakassa, mutta palaan taas loogisesti viime viikkoon ja Queenstowniin, missä vietin neljä päivää.





Blenheimista lähtö sujui suhteellisen kivuttomasti, koska mulle tuli kiire ja vaan juoksin ympäriinsä hyvästelemässä ihmisiä tajuamatta sen enempää että olin oikeasti lähdössä. Yksi herrasmies vielä saattoi mut bussipysäkille ja auttoi kantamaan laukkuja, mikä on tälle soolomatkaajalle harvinaista luksusta. Mun matkatavaroina on tällä hetkellä varmaan 20 kilon painoinen rinkka, pikkureppu ja ruokapussi, jonka yritän pitää mahdollisimman kevyenä. Sekä Blenheim-Christchurch että Christchurch-Queenstown välien bussimatkat menivät oikein mukavasti (välissä yövyin Christchurchissa, jonka keskusta oli iltakävelyn aikaan vielä kuolleempi kuin päivällä maaliskuisella vierailulla). Maisemat noille reiteillä on aika huikeat, ensin merenrantaa ja satoja hylkeitä, sitten kirkkaansinisiä järviä ja lumihuippuisia vuoria. En oikein pysty lukemaan bussissa mitään ja mobiilidatakin oli lopussa, joten ainoina ajantappokeinoina oli eväiden syöminen, maisemien ihailu ja musiikki – Into the Wild – soundtracki on edelleen parasta bussimusaa, vaikka olen melkein kuluttanut kyseisen Spotify-soittolistan puhki.





Queenstownissa on kolme pääaktiviteettia: extreme-lajit kuten laskuvarjohyppy ja benji, laskettelu ja lumilautailu sekä juhliminen. Koko paikka on itseasiassa aika turistirysä, mutta eläväinen, suht viihtyisä ja sijaitsee erittäin upealla paikalla. Kyseessä taitaa olla THE paikka kaikille tämän maan reppureissaajille. Mulla ei budjetti venynyt tällä vierailulla mihinkään adrenaliinitasoja kohottaviin aktiviteetteihin, mutta pariin kertaan kävin kyllä baarikierroksella huonekavereiden ja Suomi-tutun kanssa. Sää oli melkein koko ajan huono eli sateinen ja kylmä, mikä esti mun suuremmat vaellussuunnitelmat. Yhtenä päivänä kuitenkin kiipesin tihkusadetta uhmaten Bob's Peakille. Ylhäältä oli erittäin harmaat, mutta silti vaikuttavat näkymät. Vähän tuntui kyllä tyhmältä taas seikkailla jossain sateisessa metsässä, no mutta kannatti kyllä. Ylös olisi päässyt gondolallakin, mutta en halunnut maksaa siitä kävelymatkan ollessa vain noin tunnin pituinen. Tuokin nousu kyllä hapotti, tuntui Blenheimin kakkupalat jaloissa.



Ei vierailua Queenstownissa ilman Fergburgeria – mä otin intialaisilla mausteilla ja mangolla maustetun kanaburgerin. <3<3 Paikka vissiin aloitti ihan normaalina hampurilaisravintolana, mutta on nykyään jonkinlaisen turistinähtävyyden asemassa ja omaa annosta joutuu hetken jonottamaan. Hamppari oli suunnilleen mun pääni kokoinen, joten pikku odottelu (15 minuuttia) ei haitannut. Kävin myös aika monesti (hmm joka päivä?) naapurin Fergbakerissa, joka taitaa olla paras leipomo mihin olen tähän mennessä Uudessa-Seelannissa törmännyt. Hinnat ja maut oli molemmat kohdallaan, jäi vähän ikävä bageleita. Täällä ei aina oikein osata näitä leipomis- ja ruokajuttuja muutenkaan. Kaikenmaailman ravintoloita, kahviloita ja baareja Queenstownista löytyy kyllä erittäin vaikuttava määrä pieneksi kaupungiksi.





Toiseksi viimeisenä päivänä onneksi kirkastui, ja Lake Wakatipu sekä vuoret näytti erittäin hyvältä. On muuten hyvä aika vierailla täällä päin Eteläsaarta, hinnat on tavallista alempana ja ihmismäärä tavallista pienempi, koska ollaan kesä- ja hihtokauden välissä. Ruska näyttää myös erittäin hyvältä, vaikka onkin ollut paremmassa loistossaan luultavasti kaksi-kolme viikkoa sitten.



Mulla on ollut vähän ikävä Blenheimiin. Sitä, että J laulaa mihin tahansa stereoista kuuluvaan lauluun päälle Finniiiiiiish persooooon, sheeeee iiiiis froooom FIIINLAAAAND, sitä että joku halaa vastaan kävellessään keittiössä, mun sänkyä, juuston- ja jäätelönsyöntihetkiä, viikonloppuja kun kaikilla on vapaa-aikaa ja autoreissuja Pak n' Save -ruokakauppaan, missä kuuluu juosta ilmaiselle jukeboksille valitsemaan ostosmusiikkia. Kaikkia pikkujuttuja ja tuttuja ihmisiä, oon nyt jotenkin ollut vähän epäsosiaalisella tuulella ja viihtynyt viime viikon ajan aika hyvin itsekseni. Parin päivän päästä vihdoinkin roadtrippaileman, kunhan noi kaverit ensin päättäisi mihin ne on matkalla ja milloin. Sitten varmaan palataan sekä Queenstowniin että Wanakaan mikä on muuten mun lempipaikka tässä maassa tähän menessä.

Jotenkin luulin, että mulla oli iso pino kuvia Queenstownista, mutta ei niitä hirveästi ollutkaan? Kaikkia vielä melkein Queenstown Gardensin alueelta, missä tosin vietin aika paljon aikaa. Vuoria ja vettä, jee. :D

Kiitos ja hei, Blenheim

Voi Blenheim, tänään on mun viimeinen päivä. Mä en tiedä kumpi tunne on vahvempi – ilo siitä, että lähden taas tien päälle ja uusiin maisemiin vai haikeus, kun taas pitää hyvästellä pino ystäviä. Onneksi suurin osa on tänään töissä kun lähden, joten pystyin suorittamaan monet heipoista jo eilen illalla. Tänään voin vaan ottaa rinkkani ja lähteä.

Mitäs viime viikkoina on tapahtunut? On ollut kauniita syksypäiviä, yli 20 astetta vieläkin ja aurinkoa. Puut kellastuvat, mutta joinakin päivinä on tuntunut kesältä. Pari viikkoa sitten istuin teekuppi kädessä ja villasukat jalassa takan edessä, nyt taas on tarjennut iltaisinkin. On kokkailtu, toissapäivänä ja kaksi viikkoa sitten pidettiin kunnon pidot kun 20 ihmistä teki ruokaa yhteiselle illalliselle. Kaikki taisi olla vielä vegeä, nam nam. Luulisi että tuollaiseen joukkoon mahtuisi ainakin yksi tai kaksi aivan susihuonoa kokkia, mutta ei. Kaikki oli hyvää. Mä päädyin molempina kertoina kakkutiimiin, vaikka en ole ikinä ollut kakkuihminen. Jotenkin mä ja H vaan päädyttiin kokeilemaan omien luovien mieliemme tuotoksia ilman mitään reseptejä ja saatiin useampaan kertaan erittäin onnistuneet kakkuset aikaiseksi, rocky road -kakku oli ehkä överein mutta myös paras. Pienissä erissä.

Sitä on ollut tylsiäkin päiviä, kun koko hostelli on puolikoomassa tuijottanut telkkaria. Tein viinipullotus ja -pakkaustehtaallta noin kaksi viikkoa töitä, sitten se koko tehdas sulki. Ei ihme, oli aikamoinen paikka, aina jotkin koneet hajalla. Mä en myöskään ikinä oikein kaverustunut niiden viinipullojen erottelijoiden kanssa, ärsyttäviä pahvinpalasia. Yhtenä päivänä tehtaalla törmäsin suomalaiseen naiseen, joka pitää täällä miehensä kanssa viinitilaa. Sinä päivänä tarroittelin pienen erän Suomeen meneviä pulloja käsin, haha oli aika randomit tunnelmat. Taisi olla 2013 vuoden  Whitehavenin Gewürztraminer -erä kyseessä.. Viinistä olen täällä oppinut sen, että Sauvingnon Blanc (tämän alueen suosituin rypäle) on ehkä mun vähiten lemppari valkkari. Hyi.

Mun lenkkireitti alkaa tästä

Miljoona miljoona viiniä

Kerran päädyttiin pikkutunneilla tanssimaan keittiössä, oli hyvät verkkaridiskot. Viikonloppuisin on ollut myös aikaa kymmenille korttipeleille. Yksi kivoimmista päivistä oli autoreissu Pictoniin, pojat pelasi minigolfia ja me tytöt vaan naurettiin vieressä sekä laskettiin pisteitä. Sinä päivänä päädyttiin taas ajamaan pätkä Queen Charlotte Drive -tietä, siellä oli yhtä kaunista kuin aina ennenkin. Joskus olen viettänyt viisi tuntia rakentaen palapelia sekä käynyt kävelyllä joen ranssa välillä sateessa, välillä paisteessa. Etsittiin useampaan kertaan talvivaatteita kirpparilta, mutta lopulta päädyin ostamaan ihan uusina kunnon lämpimän untuvatakin (ulkoilukauppa Kathmandun lastenosastolta), ihanan pehmeän hupparin (miestenosastolta), pipon ja huivin (-”-) sekä vielä huppariakin pehmemmät kollarihousut (musta on tullut vähän mukavuudenhaluinen). Eiköhän näillä selvitä talven yli, näytän varmaan 12-vuotiaalta pikkupojalta mutta pysyn ehkä lämpimänä. Heitin myös pois silmämeikinpoistoaineeni jämät, koska tajusin että ripsiväripäivät on aika harvassa sekä glitter-kynsilakkani, koska tajusin etten tosiaankaan tule käyttämään sitä täällä. Apua mitenköhän pummin näköiseksi mä vielä päästän itseni täällä... Kerran kävin viltti päällä kaupassa, kun en jaksanut etsiä päällysvaatteita.

Mulla tulee olemaan varmaan oudot pari päivää, kun vihdoinkin lähden tästä turvallisesta kuplasta. Tämä kupla on ollut ihan liian mukava, mutta nyt tekee hyvää päästä tuoreisiin maisemiin. Lähden tänään bussilla kohti Christchurchia, ja yhden hostellissa nukutun yön jälkeen suuntaan kohti Queenstownia. Matkaa on melkein tuhat kilometriä, sen takia välipysähdys. Queenstownissa olen ehkä noin neljä päivää, sen jälkeen Wanaka ja hiihtokeskushaastattelu. Sain siis haastattelukutsun molempiin hakemiini hiihtokeskuksiin. Ensimmäisessä Skype-haastattelussa ei ollut mitään järkeä – se kesti neljä minuuttia ja haastattelijan yhteys oli niin huono että en kuullut yhtäkään kysymystä ilman toistamista. Ei ihme etten saanut paikkaa, kun hakijoitakin oli 1500 kyseiseen firmaan. Ehkä tämä toinen haastattelu menee paremmin, kun pääsen ihan paikan päälle. Jos en kyseistä työtä saa, niin pitää keksiä mistä löytäisin muita töitä sitten. Eiköhän kaikki järjesty jotenkin. Suunnilleen 21. päivä sitten tapaan kaksi tai kolme kaveria tästä hostellista, ei tiedetä vielä mihin mennään mutta meillä on auto ja pari viikkoa aikaa. Mun reissukaverit on mua noin kuusi vuotta nuorempia, että teinienergiaa löytyy, toivottavasti meillä ei mene sukset ristiin missään vaiheessa. :D

Se, että tuun tapamaan näitä kavereita parin viikon päästä vähän helpottaa lähtemistä. Mutta ikävä tulee hostelliporukkaa, meitä on kummallinen yhdistelmä juuri lukionsa päättäneitä ja muita, joukossa on esimerkiksi entinen sotilas ja pokeriammattilainen, osan taustoja en edes tiedä vaikka ollaan asuttu viikkoja yhdessä. Paria ärsyttävää persoonaa en kyllä tule kaipaamaan. Yksi saksalainen esimerkiksi otti viimeisen viikonloppunsa tavoitteeksi kertoa puolelle hostellia kuinka paljon muita fiksumpi on ja kuvailla päin naamaa mikä kussakin tyypeissä mättää tai on hyvää. Mä yritin vältellä koko ihmistä, koska en halunnut syväanalyysiä itsestäni.

Näkymää hostellin terdeltä. Jep, Burger King ja Mäkkäri toisella puolella katua. Käyntikertoja: 0 jee \o/

Pari tuntia vielä ennen bussia. Yritän henkisesti valmistautua siihen, että päivälämpötilat tippuu etelään mentäessä noin 15 astetta. Siellä vissiin sataa lunta. Hui. Toivottavasti pääsen vaeltamaan, tarvitsen vuoriaikaa.