Ubud ja Seminyak

Terkut Balilta! Vuoden huonoimmasta otsikosta menee taas palkinto mulle, mutta menin nukkumaan puoli kuudelta aamulla niin aivot ovat vähän jumissa. Olen ollut täällä kaksi viikkoa ja yritän saada ajatukseni kasaan kaikesta. Ensinnäkin on ihana olla takaisin Aasiassa. Pieni kaaos tekee kaikesta jännittävämpää ja hintatason mataluus verrattuna Uuteen-Seelantiin on erittäin jees. Ei täällä kuitenkaan mitään megahalpaa ole, mutta majoituksesta olen tähän mennessä maksanut vaihtelevan laatuisissa dormeissa 5-8 € yöltä. Ruoasta olen maksanut noin 1-3,5 € annokselta, noi kalliimmat ovat olleet länkkäriruokaa ja luomuravintoloissa.

Ensimmäiset neljä päivää Balilla vietin Seminyakin rantakohteessa, jonka tiesin jo etukäteen olevan väärä kohde mulle. Se sijaitse kuitenkin lähellä Despansarin lentokenttää ja ranta on hyvä. Mutta Seminyak on selkeästi suunnattu niille, jotka eivät laske rupioitaan vaan asuvat resorteissa, juovat kalliita drinksuja ja shoppailevat hyvätasoisissa pikku kaupoissa. En kuitenkaan kadu Seminyakiin päiviäni koska tapasin hyvän porukan, joiden kanssa päädyin reissaamaan noin kymmenen päivän ajan. Ensimmäinen hostellini M Boutique Hostel oli siisti ja moderni sekä erittäin hyvä nukkumiseen, koska huoneet oli rakennettu kapselityyliin eli omaan sänkyyn sai sukeltaa rauhassa nukkumaan. Ja unta mä tarvitsinkin, vika yö Uudessa-Seelannissa meni tosiaan lentokentän lattialla. Hostellilla ei kuitenkaan ollut mitenkään paras tunnelma, ja koska mun hollantilainen kaveri ehdotti Umahku Seminyakiin siirtymistä, varasin kyseisestä hostellista kaksi yötä. Tää mun kaveri on siis Wellingtonista tuttu, ja oli hauska tavata taas ja pyöriä kaupungilla yhdessä. Tavattiin sitten pari saksalaista ja lähdettiin Seminyakin yöhön, oli niiin hauskaa. Kuunneltiin jostain ihmeellisestä syystä Justin Bieberin Sorrya koko yö ja hengailtiin supermarketin portailla tai tupaten täydessä La Favelassa. Seuraavana päivänä pojat kuska meidän tytöt skoottereilla Tanah Lot -saaritemppelille. Temppeli on varmaan Balin kuuluisin, ja sen huomasi taas populan määrästä. Ajomatka oli ihan kaameta, tiet oli tukossa ja mua pelotti olla pitkästä aikaa skootterin kyydissä mutta kaikki meni onneksi hyvin ja väisteltiin muuta liikennettä menestyksekkäästi.

Perus sivettikissat ja lepakot hengailemassa kahvilassa

Nämä saksalaiset plus pari muuta, belgialainen ja saksalainen tyttö samasta hostellista, olivat suuntaamassa Ubudiin. Päätettiin kaikki ottaa yhdessä taksi, joka tulikin aika halvaksi viidellä jaettuna. Taksissa kuunneltiin vähän lisää Justin Bieberiä ja oli ehkä yksi hauskimmista taksimatkoista ikinä. Ubudilla on maine kulttuurisena sekä hengellisen matkailun keskuksena, ja meitä pääsi vähän järkyttämään turismin määrä täälläkin. Vaikka tiesin Balin olevan yksi maailman turreimmista saarista, pääsi silti sekä Seminyak että Ubud yllättämään. Ubudista toki löytää ison määrän erilaisia joogatunteja sekä -kauppoja, terveysruokaa, vaihtoehtohoitoja, meditaatiota sun muuta, mutta kaupungin keskusta on tupaten täynnä markkinakojuja, niitä turisteja, busseja, kalliita kauppoja, länkkäriruokaa yms. Ubud on mielestäni kuitenkin ehdottomasti vierailun arvoinen, sillä jos edellämainitut aktiviteetit kiinnostaa voi niiden parissa viettää vaikka kuinka paljon aikaa sekä ympäristöstä löytyy runsaasti kaikkea kiinnostavaa. Mä söin kanssa hyvin - ihanaa kasvisruokaa söpöissä kahviloissa aina kun ei tehnyt mieli riisiä tai nuudeleita. Voisin syödä iloisesti viikon putkeen esimerkiksi Earth Cafessa, missä on tarjolla vain luomukasvisruokaa ja lähes tulkoon kaikki on superterveellistä.

Kuski sitoi meidän sarongit Holy Springs -temppelillä

Näitä epäilisin lahjoiksi hindujumalille

Ubudissa käytiin ensin apinametsässä, tosin mä pysyttelin parin muun kaverin seurassa ulkona koska a)en tykkää päälle kiipeävistä apinoista ja b)multa taitaa puuttua vesikauhurokotus ja apinat voi purra. Ubudin toisena päivänä palkattiin kavereiden kanssa kuski viemään meitä riisipelloille. Kuskin ehdotuksien perusteella päädyttiin myös lisäämään ohjelmaan vesiputous, kahvimaistelua sekä Holy Springs -temppeli. Hinta jäi silti erittäin kohtuulliseksi, maksettiin yhteensä 350 000 rupiaa eli noin neljä euroa henkeä kohden. Ja kyllä kannatti, meillä oli ihan huikea päivä ja kuski oli hauska tyyppi. Riisipellot olivat upeat, temppeli kaunis ja kiinnostava, kahvimaistelu ilmainen ja maukas sekä pulahdus vesiputouksen viileään veteen virkistävä. Kauhean moni ei vesiputoukseen uskaltautunut, varmaan johtui veden rusehtavasta väristä mutta en vaihtais sitä hetkeä.

Ananas!!

Kahvia kasvamassa

 Kolmantena päivänä olikin taas kiireinen päivä, tai oikeastaan aamu koska heräsin kello 02:15 kiipeämään Mt Batur -tulivuoren päälle katsomaan auringonnousua. Olin nukkunut huonosti edelliset yöt, ja sain tuonakin yönä vaan tunnin pari unta. Oli siis aika innottomat tunnelmat nousta sängystä, mutta onneksi maisemat ylhäällä kompensoivat. Olin mukana järjestetyllä retkellä, vuorelle ei saa edes kiivetä ominpäin. Lähdimme oppaan kanssa kävelemään neljältä aamuyöllä pimeässä, taskulamput onneksi saatiin lainaan. Eka tunti oli tasaista, toinen jyrkkää nousua mutta aika helppo vaellus mielestäni oli. Monia näytti kyllä hapottavan kunnolla, ja kyllä mustakin tuntui vikat metrit raskailta niin moniin Uudessa-Seelannissa suorittamiini päivävaelluksiin verrattuna tää oli ihan iisi homma. Kuuden aikaan alkoi tulla valoisampaa ja ihaitiin auringon hidasta nousua. Oltiin pilvien yläpuolella, ja jossain kohtaa apinat alkoivat heräillä ja pyöriä ympärillä. Käytiin kurkkaamassa kraateriin ja luolassa vauvalepakoiden luona, sitten alkoi hidas laskeutuminen vuorelta. Maksoin retkestä 250 000 rupiaa eli alle 20 €.

 Mulla ei ollut Balille tullessa mitään kunnollisia suunnitelmia, ja oonkin tässä mennyt vähän fiiliksen mukaan ja seuraillut uusia kavereita. Olen skipannut pari kohdetta sen perusteella, että niistä ei saa paljoa irti ilman skootteria ja Lombokin koska matka sinne olisi ollut aika pitkä ja hintava. Pieniä vastoinkäymisiä on tässä ollut jatkuvasti, oon ollut kipeänä ja ruokahalukin meni ilmeisesti jonkun vatsapöpön seurauksena pariksi päiväksi. Jännä miten ruokahalua alkaa arvostamaan erittäin paljon siinä kohtaa kun sen menettää... Multa myös taidettiin varastaa jonkin verran rahaa lompsasta jätetyttäni sen huoneeseen suihkun tai aamupalan ajaksi, mutta en ole ihan varma oonko vaan pudottanut rahat jonnekin. Täällä on hullusti nollia rahassa, 100 000 rupiaa on noin seitsemän euroa jonka takia välillä menee vähän numerot sekaisin. Mutta kuitenkin nämä viikot on olleet ihan huikeita, kiitos siitä ennen kaikkea mun reissuporukalle mutta myös tälle maalle. Paikalliset ovat pääosin erittäin ihania ja reissaajat myös. Sää on ollut pääosin aurinkoinen sadekaudesta huolimatta, mitä nyt välillä jotain kuuroja tulee. Nyt olen Gili-saarilla viettämässä erittäin laiskaa päivää, huomenna jotain muuta kuin läppärin näpyttämistä eli pyöräilyä ympäriinsä.

Coromandel

Viimeisenä kohteena ennen Aucklandiin paluuta ja maasta poistumista mulla oli Coromandel. Tarkemmin sanottuna nukuin yöni Whitiangassa, ja tein kolmipäiväisen reissun aikana vierailun alueen ehkä kuuluisimmalle kohteelle Cathedral Covelle. Oli niin nättiä! Ja ruuhkaisaa, missäpä tunnetussa kohteessa ei olisi... Olisin voinut käväistä myös lähettyvillä sijaitsevalla Hot Water Beachilla, missä voi kaivaa oman kuuman lähteen hiekkaan, mutta jätin väliin. Siellä olisi pitänyt vierailla suht aikaisin aamulla laskuveden aikoihin, ja bussi oli kallis.

Tässäpä pari kuvaa, lähinnä Catherdral Coven luolasta, ympäröivästä rannasta ja jostain kivannäköisestä kivenmurikasta.

Mut sisältävistä kuvista kiitokset jollekin saksalaiselle, jonka kanssa vietin koko päivän mutta jonka nimeä en ikinä kysynyt. Haha, matkaelämä. Törmäsin myös hostellini pihalla yhteen brittiin, jonka tapasin sattumalta pariin kertaan Wellingtonissa ja kerran Blenheimissa jo puolisen vuotta sitten. Oli vähän kiusallista, kun aina jäädään juttelemaan, mutta ei olla mainittu nimiämme ikinä. Tämä britti oli tällä kertaa matkustamassa äitinsä kanssa, ja kun hän yritti esitellä meidät toisillemme ei siitä oikein tullut mitään.  "Tässä on mun äitini ja tässä on...ööö...Mikä sun nimi on?" Sen nimi ei vieläkään ihan valjennut mulle, mutta se jätti mulle respaan sähköpostiosoitteensa ja lappusen, jonka allekirjoituksesta sain ehkä vihdoinkin selville nimenkin. Välillä on vaan niin myöhäistä kysyä, ettei enää kehtaa.

Mulla on tässä viimeinen yö hostellissa meneillään Aucklandissa, huomenna siirryn nukkumaan lentokentälle. Tässä kaupungissa mua ei kiinnosta tällä kertaa oikein mikään, kaikki tekeminen melkein vaatisi rahaa. Ja sitä mulla ei ole viimeisten laskelmien jälkeen hirveästi per yö, jos aion vielä noin kolme kuukautta reissussa olla. Vähän kauhistuttaa, mutta otan tämän kengännauhabudjetin haasteena! Tänään jo jätin tositosi kivat korvikset kauppaan ja olen opettelemassa pois joka-aamuisesta kahvista. Sillä säästää jo pari euroa, kun ei tarvitse aina lähteä kahvilaan. Kyllä tää tästä.

En oikein tiedä mitkä fiilikset mulla on lähdöstä. Tasan vuosi täällä kului, ja noihin 365:een päivään mahtuu hirveästi kaikkea. Osaan käsitellä kaikkea ehkä saadessani vähän lisää etäisyyttä, nyt vaan olen innoissani kun pääsen uuteen maahan ja takaisin Kaakkois-Aasiaan. Alkaa kyllästyttämään kaurapuuro ja pavut tomaattikastikkeella, ja mieli tehdä paistettua riisiä, nuudeleita, erilaisia makuja ja chiliä. Nasi Goreng täältä tullaan. Mulla on vielä viimeinen rinkan siivous tekemättä (vieläkin liikaa painoa...) ja selvittämättä, mitä teen paikallisella pankkitilillä olevien rahojeni kanssa. Pankkiin en pääse, koska tänään on sunnuntai ja huomenna on paikallinen vapaapäivä Waitangi Day. Kiitos Haka Lodgelle ilmaisesta nopeasta nettiyhteydestä, jolla sain ennätykselliset kaksi postausta ulos kahden tunnin aikana. XD Inspiraatio tulee, inspiratio menee.

Aaltojen viemää

Minnekä muuallekaan olisin Nelsonista päätynyt, kuin jälleen kerran Blenheimiin. Etelän kirsikanpoimintahommat vaikuttivat menneen nopeammille ja Nelsonin alueellakaan ei ollut hirveästi töitä tarjolla muutamaksi viikoksi. Soitin sitten vanhalle hostellilleni ja varasin pitkäaikaispaikan, vaikka hostellin pitäjä mua varoittikin että töitä ei välttämättä kolmen viikon pätkälle löydy, halusin silti kokeilla. Oli niin helppo palata, kun siellä odotti samat tutut naamatkin. Ja niin, eihän niitä töitä oikein löytynyt. Pääsin kuitenkin siivoamaan yhteen motelliin muutamaksi päiväksi ja sain sieltä helpohkolla työllä ihan mukavat rahat vaivaan nähden. Lisäksi sain paikan hostellini siivojaan apurina, eli tein yleensä kolmisen tuntia töitä siivoten huoneita ja yhteisiä tiloja. Rahojen suhteen jäin Blenheimissa lähelle plus miinus nollaa, jonkin verran miinuksen puolelle kuitenkin. Vähän harmitti, kun olisi Aasia-kassa kaivannut lisää varoja mutta olisi sitä huonomminkin voinut käydä. Blenheimistä mulla ei oikein ole mitään jännittävää kerrottavaa, samaa vanhaa ja hyvä porukka. Blenheimistä sitten lähdin takaisin kohti Pohjoissaarta, nukuin yhden yön Wellingtonissa ja jatkoin samantien Raglaniin. Wellingtonissa mulla ei ollut aikaa eikä energiaa nähdä vanhoja tuttuja, joten jumitin vaan hostellillani. Onnistuin totta kai törmäämään yhteen entiseen hostellikaveriini matkalla ruokakauppaan, että ihan kauhean hyvin mun "en kerro kenellekkään että olen täällä" suunnitelmani ei toiminut.

Ngarunui Beach

Löysin sitten toiseksi viimeisenä Uuden-Seelannin viikkonani lempipaikkani koko maasta. Wanakalla tosin on edelleen erityinen paikka mun sydämessäni, mutta Raglaniin kilpailee joko hyvänä ykkösenä tai kakkosena, en osaa päättää. Raglan on ihana pieni, mutta eloisa surffikylä Pohjoissaaren länsirannikolla. Paikka on kuuluisa erityisesti aalloistaan, mutta voi siellä muutakin tehdä jos surffailu ei kiinnosta. Esimerkiksi kajakilla suhailu ja suppailu on suosittuja. Mun piiti jättää surffaamisen kokeileminen Aasiaan, mutta en voinut vastustaa kiusausta kokeilla jo täällä kun hyvä mahdollisuus tarjoutui. En siis ikinä surffannut, vaikka lähellä viisi vuotta sitten olikin. Vuokrattiin kerran Australiassa lauta, mutta ei sitten ikinä päästy aaltoihin asti... Yövyin Raglan Backpackerssissa, mikä on muiden loistavien palveluidensa ja yksityiskohtiensa lisäksi hyvä surffivälineistön vuokraamiseen. Maksoin laudan ja märkäpuvun vuokrasta sekä kuljetuksesta rannalle 30 dollaria, mikä taitaa olla vähän alle 20 euroa. Opetukseen en tällä kertaa satsannut, vaan hostellilta saatujen pikaohjeiden jälkeen päätin vaan lähteä itse yrittämään. Kyllä kannatti, tämän lajin harrastamista haluan jatkaa myöhemminkin!

Raglan Backpackers

Raglanin keskustasta löytyy parin kadun varrelta söpöjä kauppoja (kotitavaraa, vaatteita, luomuruokaa), kahviloita, pari baaria, surffi- kouluja sekä -kauppoja, kallis supermarket, kirjasto jonka wifin ääressä istuu aina joukko reissaajia, paikallinen kahvipaahtimo Raglan Roast, sali, joogapaikka ja sun muuta ahdettuna pienelle alueelle. Keskustan läheisyydessä on uimaranta, aloittelijoiden surffirannalle Ngarunui Beachille on tunnin kävelymatka. Kauempaa löytyy sitten rantoja kunnon surffimestareille. Raglanissa kaikilla tuntuu olevan aikaa pieneen juttuhetkeen ja kaikki tuntuvat viihtyvän. Mäkin voisin viihtyä kylässä vaikka kuinka kauan, kuinka ihana olisi vaikka kesä Raglanissa?

Kuinka lomailla Uudessa-Seelannissa, Raglan edition:

Päivä 1. Saavu bussilla keskustaan ja rakastu paikkaan välittömästi. Iloinen ja leppoisa tunnelma sekä jostain kuuluu hyviä biittejä. Good vibes.
Kirjaudu sisään hostelliin, ala juttelemaan huonekavereiden kanssa ja pyörrä samantien päätös jättää surffaaminen muille. Siideriä pubissa.

Päivä 2. Aloita surffipäivä pukemalla ammattimaisesti märkäpuku väärinpäin ja yritä selvittää mikä jalka on laudalla edessä (mulla vastoin massakäytäntöä oikea). Autolla rannalle ja aaltoihin! Noin miljoonan yrityksen jälkeen ja liian pienten aaltojen kiroamisen jälkeen nouse vihdoinkin jotenkuten seisovaan asentoon laudalle. WOOHOO! Kui hauskaa? Illalla vammojen ja auringonpolttaminen vertailua, siideriä hostellilla, hengailua sekä auringonlasku rannalla.

Päivä 3. Aamulla pulahdus mereen ennen yhdeksää, sitten kahvia Raglan Roastilla ja kaupoissa kiertelyä uuden kaverin kanssa. Uudet flip flopit vihdoinkin sen jälkeen, kun olen viisi vuotta kulkenut liian pienissä Havaianas-läpyissä ympäri ämpäri maailmaa. Fish and chips lounaaksi, koska helteessä ei jaksa kokkaa. Siesta, koska eilinen surffaus väsyttää ja koko keho taitaa olla pienessä shokissa yhtäkkisestä urheilusta ja auringosta. Silmät verestää suolaveden takia ja saan pari läppää kuulla siitä miten olisin muka itkenyt koko yön tai poltellut jotain hauskoja yrttejä edellisenä iltana. Lisää uintia, porealtaassa istuskelua hostellilla ja nuorallakävelyn opettelua. Kolmas ihminen 24 tunnin sisään tarjoaa ylijäämähedelmäsalaattia keittiössä ja mietin olenko piilokamerassa, mutta kiitän kauniisti ja syön ilolla jämät kolmatta kertaa.

Päivä 4. Aamupalan jälkeen hyvästit parille kaverille. Kävelylenkki surffirannalle. Matkasuunnitelua ja lentojen buukkaaminen Myanmariin, kun saadaan Annikan kanssaa päivät lyötyä lukkoon menon osalta. 16. maaliskuuta hello Yangon! Tästä kohteesta on haaveiltu pitkään. Uintia meressä, kokkailua, laiskaa datailua ja muuta. Päiväkirjan kirjoittamista rannalla ja hullun merestä pomppivan kalan ihmettelyä.

Mun kurja pikku matkapäiväkirja

Päivä 5. Unisena herääminen 11 tunnin nukkumisen jälkeen. Hostellin iltapäiväjoogaan ilmoittautuminen ja kirjastoon lähteminen, joka muuttuukin joogan perumiseen ja lähtemiseen surffireissulle. Mitä sitä muutakaan sateella tekisi? Meressä kastuu kuitenkin. Rahoja piti säästää, mutta surffauksen opettelu kiinnostaa liikaa. Päivä kirkastuu ja tarpeeksi isoja aaltoja riittää erittäin runsaansti. Pystyn seisomaan laudalla jo suunnilleen joka toisella yrittämällä ja hihkun innoissani. Saksalainen huonekaveri tsemppaa vieressä. Ihmettele, miten tällä kertaa saat poltettua kämmenet auringossa ja osan naamasta, vaikka suojakerroin 50:llä varustettua rasvaa on tullut lisättyä monta kertaa. Ja hei, puoli päivää satoi. Illalla pakkailua ja laiskottelua.

Voi että oli kivaa. Kyllä pieni ihminen on onnellinen varpaat hiekassa! Olis tehnyt mieli sinne joogaankin sekä suppailemaan, mutta pitää näin loman alussa yrittää olla fiksu rajoittaa maksullisia aktiviteetteja. Nyt mulla on enää muutama päivä Uudessa-Seelannissa jäljellä, ja alan olemaan tosi innoissani Aasian matkastani. Lento Balille lähtee 9. päivä helmikuuta (eli ihan ihan pian!), ja Indonesialle olen varannut 30 päivää. 10. maaliskuuta lennän Bangkokiin, missä tapaan pari Blenheimista tuttua kaveria, ja siitä jatkan sitten Myanmariin. Olen viime päivinä selaillut matkablogeja ja Instagramia ja vähän suunnitellut mihin mennä. Yleensä en ole kova matkasuunnittelun fani, mutta Indonesia taitaa vaatia paluulipun maahan mentäessä ja Myanmarin lippu oli niin halpa (28€ plus matkatavarat), että laitoin jo varauksen menemään.

Happy Holidays

Taisin suunnitella eräästä leirintäreissusta kirjoittamista. Jätän sen nyt kuitenkin väliin ja hyppään suoraan siihen, miten vietin joulua ja uutta vuotta tällä puolen palloa.




Etukäteen vähän epäilytti, että mitäköhän näistä juhlista tulee ja onko vähän kurjaa päätyä jonnekin, missä ei tunne ketään. Mutta päädyinkin jouluksi Blenheimiin vanhaan hostelliini, mikä oli loppujen lopuksi aivan täydellinen paikka koska se oli mun ensimmäinen Uuden-Seelannin koti ja edelleen se kaikista kotoisin. Olin työskennellyt kirsikkafarmilla noin yhdeksän päivää ilman kunnon vapaita, joten joulupäivän ja tapanin aikana vapaana olo tulikin aika tarpeeseen. Aattona poimittiin kirsikoita puolen päivän verran, sitten ajeltiin takaisin hostellille ja aloitettiin kokkailu. Aattoillan ohjelmaan kuului yhteinen illallinen, jolle kaikki valmistivat ruokia pienissä ryhmissä. Mitään jouluisaa ei oikein ollut tarjolla, mutta kaikki oli niiiiin hyvää. Meidän ryhmä teki bataatti-fetasalaattia ja falafelia, jotka onnistuivat erinomaisesti mutta lemppari oli ehdottomasti italialaisten tunteja kokkailema lasagne.

Mua vähän harmitti, kun mun vanhat kaverit lähtivät juuri ennen joulua Queenstowniin, mutta onnistuin tutustumaan lähes kaikkiin uusiin asukkaisiin ja meidän porukassa oli ihana iloinen tunnelma. Tehtiin illan hämärtyessä disko olkkariin ja juotiin vähän viiniä. Seuraava päivänä suunnattiin Whites Bayn rannalle. Miksi mä en tiennyt että Blenheimissa on niin kaunis ranta? Sääkin oli ihan täydellinen, osa kävi uimassa ja hyppimässä kallioilta sekä keräilemässä simpukoita syötäväksi. Meillä oli tarkoituksena grillata, mutta tulen sytyttäminen ei ollut sallittua. Valmistettiinkin sitten hampurilaiset vasta takaisin hostellilla. Erittäin erilainen joulu siis - lumen, lahjojen, joululaulujen, laatikoiden sekä rosolliin ja perheen kanssa vietetyn ajan sijaan kaveriporukan kanssa rantailua ja kesäruokia. Vähän huonot fiilikset mulla kyllä oli siitä, että olen poissa kotoa jo kolmatta vuotta peräkkäin mutta sille ei nyt tällä kertaa voinut mitään. Joulufiilikset eivät olleet korkealla, mutta olipahan mukavat lomapäivät.

Kirsikanpoiminta ei ollut paha työ ollenkaan – työskentelin perhetilalla, missä ihmiset oli ihania ja työtä sai tehdä oman tahdin mukaan. Meille tosin maksettiin poimittujen kirsikoiden mukaan, joten nopeampi parempi. En päässyt mihinkään huikeisiin tienesteihin, mutta pari sataa säästöön kuitenkin kahdessa viikossa. Tikkaiden päällä keikkuminen oli tosin vähän stressaavaa, varsinkin sen jälkeen kun yhdet rikkoutuivat mun alta. Onneksi olin niin lähellä puuta, että en tipahtanut maahan. Ja nam mehän saatiin syödä kirsikoita niin paljon kun haluttiin, tosin aina se ei ollut suositeltavaa ruiskutettujen myrkkyjen takia.

Tapaninpäivän kalastusreissu

28. joulukuuta oli mun eka päivän ilman kirsikoita niiden loppuisen takia, ja samana päivänä mun kaksi ruotsalaista kaveria Wellingtonista saapuivat samaan hostelliin. Olin aikaisemmin suunnitellut viettäväni uuden vuoden Nelsonissa, ja olin varannut hostellinkin kun sängyt alkoivat käydä vähiin kaikkialla. Nämä ruotsalaiset kuitenkin kertoivat olevansa matkalla festareille Takakaan (Nelsonista 1,5 h automatka) ja noin kahden sekunnin mietinnän jälkeen mulla oli jo lippu kyseisiin juhliin. Leirintää, musiikkia ja vanhoja tuttuja – tämä yhdistelmä voitti aika selkeästi randomin matkan Nelsoniin. Joannan isä oli liikkeellä tyttöjen kanssa vuokra-autolla, jonka kyydissä päästiin kätevästi Nelsoniin ja siitä eteenpäin festarialueelle.

Blenheimissa oli aikaa aloitella taas piirtämistä

Twisted Frequency Festival, olipahan juhlat... Ajettiin kukkuloilla kohti festarialuetta keskellä ei mitään, ja vihdoinkin pitkän ja mutkaisen matkan jälkeen päädyttiin avaraan laaksoon. Pari kaveria liittyi seuraan vielä vähän myöhemmin. Ihmisiä taisi alueella olla pari tuhatta, eli todellakin aika pienet festarit joihinkin Provinssirockeihin verrattuna. Sadottain hippejä, aika runsaasti reissaajia, aivan loistava ystävällinen ja aika vaihtoehtoinen tunnelma. Ei tavallista roskakaaosta eikä oikein mitään palveluita (kaksi ruokakojua ja juomavettä plus perus järkyt bajamajat). Alueen läpi virranut joki oli paras juttu ikinä, täydellinen virkistävään uintiin kun suihkujakaan ei tainnut olla missään ja porottava aurinko teki tunnelmista aika hiostavat. Musiikki soi 24/7, ja vaikka en ollut aluksi kauhean innoissaan sen house/tekno/drum and bass-painotteisuudesta, löysin itseni tanssimasta vähän joka välissä. Bassojytän takia ei oikein saanut tosin nukuttua, meidän teltta oli varmaan sadan metrin päässä lavalta. Tai no lavaahan ei koko alueella ollut, vaan enemmänkin pieni dj-koppi mutta kuitenkin. Tavattiin kiinnostavia uusia tuttuja, ja kävin illan pimeydessä jännittävän valomiekkataistelun jonkun pikkujampan kanssa. Syötiin kämäisiä festarieväitä, poltettiin suitsukkeita ja kerrottiin erittäin levottomia juttuja.

Meidän leiri ja epätoivoiset yritykset suojautua auringolta

Festareiden ydin hiljaisena hetkenä

Onnistuin taas törmäilemään tuttuihin joka käänteessä, varmaan seitsemän kaveria Blenheimistä ja Wellingtonista tuli vastaan mikä taas muistutti siitä miten pieni maa tämä onkaan. Oli niin siistiä! Ja väsyttävää. Lähdettiin kahden yön jälkeen uuden vuoden päivänä, kun voimat eivät enää riittäneet. Saatiin onneksi hostellista sängyt meidän viiden hengen porukalle, ja oli niin ihanaa päästä taas lämpimään suihkuun, nukkumaan sänkyyn ja puhelimen kantoalueelle. Oli myös ihanaa olla pari päivää täysin tavoittamattomissa ja ilman nettiä. Nyt hengaillaan Nelsonissa, eikä kukaan oikein tiedä mitä tehdä. Itse etsin töitä muutamaksi viikoksi jostain päin Eteläsaarta, paluu Blenheimiin olisi helppo nakki mutta en vaan suostu. Oli hyvä päätös palata kerran, mutta toinen kerta tuntuisi jo vähän liialta.

On ihan käsittämätöntä, että vuosi 2015 jo vierähti ohitse. Ihan huikea vuosi. Pääosin erittäin onnellinen, helppo ja seikkailuntäyteinen vuosi. Nyt mulla on jäljellä enää reilu kuukausi Uudessa-Seelannissa, ja viimeisenä viisumin voimassaolon päivänä lennän Balille. Sitä odotellessa, vaikka täältä lähteminen vähän haikealta tuntuukin.

Hyvästit Wellingtonille

Täällä ollaan hengissä vielä... Blogi ei oikein ole lyhyen elämänsä kovimmassa vedossa mutta yritän nyt parhaani taas päästä tähänkin kiinni. Tuntuu että viikot ja kuukaudet vaan lipuu ohitse ihan hirvittävää vauhtia. Ja takana on jo 10 kuukautta Uudessa-Seelannissa! Mulla on ollut luonnoksissa tämä teksti jo yli viikon, mutta julkaisu unohtui. Sen takia aikamuodot ovat vähän hassusti, sitä ollaan takaisin Eteläsaarella Blenheimissä (siis miten näin kävi?) jo. Vähän oli vaiketa kirjoittaa mitään, koska miten kuvailla muutamalla lauseella viimeistä kuutta kuukautta?  No yritin, vaikka paljon jääkin kertomatta. Wellington on ollut ihana, luova ja nuorekas kaupunki hieman rosoisesella asenteella, mutta ihana on ollut päästä pois kaupungistakin.

***

Olen nyt viimeistä viikkoa Wellingtonista, minkä suhteen on oudot fiilikset. Olen ollut täällä melkein puoli vuotta, joten on jo aikakin siirtyä eteenpäin mutta nyt on aika myös hyvästellä jäljellä olevat kaverit ja mun arki täällä.

Munhan piti etsiä kämppää ja viettää pari kuukautta omassa rauhassa omassa huoneessa. Eipä mennyt taas ihan suunnitelmien mukaan, olen vieläkin samassa hostellissa jumittamassa. Jotenkin olen vain tottunut siihen, että ympärillä on jatkuvasti iso kasa kavereita enkä nää enää itseäni jossain hiljaisessa kämpässä. Hinta-laatusuhdekaan ei yleensä ole kovin hyvä keskustan asunnoissa. Ensimmäiset kolme kuukautta vietin kuuden hengen huoneessa, joka oli yleensä vain puoliksi täynnä. Jokin aika sitten muutettiin mun latvialaisen kaverin kanssa neljän sängyn minihuoneeseen, joka on ihanan kotoisa ja meillä on myös parveke. Ollaan koristeltu meidän pikku luolaa, ja oltu lähes koko aika tämän huoneen ainoat asukkaat. Nukun niin paljon paremmin ja muutenkin viihdyn paljon paremmin, kun kämppiksiä on vain yksi. En voi kyllä uskoa että tämä vuosi tulee menemään lähes kokonaan dormeissa, mutta menen jälleen kerran fiiliksen mukaan ja tällä hetkellä hostellielämän plussat hakkaa miinukset.

Halloween-bileet, yhdet monista teemabileistä

Hostellikissa Barry. Tykkää tuoda hiiriä sisälle.

Mun ihana kamala pimeä ja jäätävillä mietelauseilla tuhrittu huone numero 8

Marraskuun suosituin harrastus hostellilla

Mun Wellingtonin koti Rosemere Backpackers on noin 60 hengen hostelli, joka sijaitsee aika lailla ydinkeskustassa ja alle kymmenen minuutin kävelymatkan päässä mun työpaikalta. Hostelli on melkein migreenia aiheuttavan värikäs ja joka nurkasta rempallaan, mutta tunnelma on hyvä. Ja sääntöjä ei ole käytännössä ollenkaan, musiikki soi välillä pikkutunneille ja iltaisin kukaan ei ole Big Brotherina vahtimassa. Tämä oli iso muutos esimerkiksi Trek Globaliin verrattuna, mun entiseen hostelliin, jossa oli vartijat heittämässä juhlakansan kello 23 ulos joka ilta. Rennon ilmapiirinsä takia Rosemeressä olikin talven aikana iso joukko pitkäaikaisasukkaita, kotifiilis ei ollut ihan sama mitä Blenheimissa, mutta kuitenkin jotain sinne päin. Juhlat olivat välillä massiivisia, ja hostellin ollessa täysimmillään teemabileitä oli lähes joka lauantai. Mieleen jäi parhaimpana Shitty Shirt Saturday, jolloin ostettiin toisillemme mahdollisimmat rumat paidat pidettäväksi koko yöksi. Joku oli hankkinut glitteriä, jota sitten löytyikin joka paikasta ja erityisesti hiuksista vielä viikkojen jälkeen. Omistaja ei arvostanut. Toinen hyvä oli Chic n' Choc, jolloin piti yhdistää samaan asuun jotain edustuskelpoista ja jotain pieruverkkaritasoista.

City Galleryssa pääsi leikkimään legoilla

Te Papa -museossa pääsi piirtelemään omakuvia - etsi allekirjoittanut

Te Papassa oli myös tosi bueno sotahistorianäyttely, nuo eeerittäin realistiset vahanuket oli n. 2 metrin korkuisia

Työpäivät ovat olleet vaihdellen superkiireisiä tai mukavia riippuen siitä, teenkö ilta- vai aamuvuoroja. Illat ovat siis niitä rauhallisempia, aamut ovat välillä ihan hirveitä kaaoksia ja muistan esimerkiksi yhden maanantain jolloin yritin sumplia pöytiinohjaajana tupaten täynnä olevassa ravintolassa noin 12 pöydän lisäksi ja stressitasot olivat jossain katossa. Takaisin hostellille päästessäni istuin kaksi tuntia sohvalla kykenemättä mihinkään, mutta onneksi yleensä viihdyn töissä ja nautin hommistani jollain tasolla. Paikalliset ylipäätään ovat helppoja ja mukavia asiakkaita. Eilen oli mun viimeinen työpäivä, ja oli kyllä vähän herkät fiilikset jättää Fidel's, koska tajusin mun työporukan olleen ehkä paras ikinä. Sekalainen seurakunta, jossa kaikki saavat olla omia itsejään ja asioita ei oteta turhan vakavasti. Olen hirmu iloinen siitä, että kaikista kymmenistä ja sadoista ravintoloista päädyin juuri Fidel'sille. Ikävä jo niitä kahveja ja ruokia.

Kaverin luona aamiasletuilla Mt Victorialla

Viime viikkoina on alkanut vihdoinkin tuntumaan keväältä. Aurinko alkoi taas paistamaan pitkän sateisen ja pilvisen jakson aikaan ja oli ihanaa miten kaikki yhtäkkiä aktivoituivat puuhailemaan ulkona. On ollut piknikkejä, pitkiä kävelyitä, jäätelöä merenrannassa, jalkapalloa ja yleistä chillailua ulkona. Lokakuussa kävin myös kaverin kanssa uimassa ja saunassa ja päätettiin tehdä siitä jokaviikkoinen tapa. Urheilu oli just se mitä tarvitsin, olin välillä ollut tosi väsynyt epäsäännöllisten töiden ja hostellin meluisuuden takia. Mun kaveri lähti Australiaan, mutta jatkoin viikottaisia uintireissuja itsekseni.

Gypsy Extravaganza, oikein letkeät hippimarkkinat

Tyttöjen ilta ja 2 for 1 -cocktaileja (ihan kun kellään olisi varaa normaalihintaisiin)

Hostellin katolla nauttimalla harvinaisen hyvästä säästä

Viime aikoina on väsymyksen lisäksi ollut vähän stressiä rahasta - vaikka olen ollut suht fiksusti rahojen kanssa ja teen vähintään 30-tuntista työviikkoa, tuntuu ettei käteen jää paljoakaan. Joku kuukauden peltotyörupeama on varmaan aika pakollinen Wellingtoniin jälkeen, jos haluan toteuttaa mun Aasian suunnitelmat. Ainut asia mihin olen tuhlannut on keikkalippu. Mumford & Sonsilla oli keikka marraskuun alussa Aucklandissa, ja koska parin vuoden aktiivisen kuuntelun jälkeen niiden keikka on tavallaan ollut mun bucket-listalla päätin, että sadan dollarin panostaminen tulee olemaan sen arvoista. Ja niin olikin, vaikka jouduin puolentoista tunnin konsertin takia viettämään reilut 20 tuntia bussissa kahden päivän aikana. Keikan jälkeen törmäsin yhteen tuttuun Eteläsaarelta - oltais voitu mennä yhdessä jos vaan oltaisiin tiedetty! Näitä suunnittelemattomia kohtaamisia on ollut paljon, Wellingtonissa on tullut melkein viikottain törmäiltyä vanhoihin tuttuihin. Muutenkin Wellingtonissa törmäilee jatkuvasti tuttuihin naamoihin, kaupunki ei todellakaan ole iso.



En oikein tiedä mihin suuntaan seuraavaksi. Olen lähdössä noin viiden päivän päästä, mutta suunnitelmat ovat täysin levällään ja olen päättänyt lykätä asian pohtimisen ihan viime tippaan. Tämä on vissiin sitä kuuluisaa hetkessä elämistä haha. Nautin suunnattomasti siitä että voin kulkea sinne minne milloinkin mieli tekee, mutta välillä sitä vaan lamaantuu kaikkien vaihtoehtojen edessä. Ainoana rajoitteena tässä on se raha, eli suuntaan aika pian peltohommien suuntaan. Joulu saattaa mennä töissä, uutta vuotta en ole suunnitellut mitenkään. Wellingtonista lähtemisen tekee vaikeaksi parin ystävän hyvästely, mutta mun kotihostelli on ollut kovin autio viime aikoina. Noin 40-50 pitkäaikaisasukkaan joukosta jäljellä on noin kymmenen, joten suurin osa hyvästeistä on jo sanottu viime viikkojen aikana. On ollut hauskaa, on myös ollut vähän huonompia päivä, vähän pientä hulluutta, draamaa ja muuta mitä en ala tänne avaamaan. Tärkeintä on kuitenkin ollut se ihana yhteishenki ja lukuisat hyvät keskustelut ja naurut, arjen jakaminen ja se että on ollut iso porukka ystäviä ja kavereita ympärillä.

***

Nämä olivat siis fiilikset reilu viikko sitten. Blenheimiin sitten päädyin taas, ensin moikkaamaan täällä vieläkin asuvia kavereita, mutta sitten töihin. Kysäisin mun vanhan hostellin työntekijältä josko mulle riittäisi pariksi viikoksi hommia, ja yhden puhelun jälkeen mulla oli kirsikanpoimintaduuni. Tänään ei sateen takia päässyt poimimaan, joten pääsin kirjastolle wifin ääreen ja vihdoinkin päivittämään kuulumisia. Tästä lähtien lupaan taas ottaa itseäni niskasta tämän blogin suhteen! Seuraavaksi meidän leirintäreissu muutaman viikon takaa.