Kiitos ja hei, Blenheim

Voi Blenheim, tänään on mun viimeinen päivä. Mä en tiedä kumpi tunne on vahvempi – ilo siitä, että lähden taas tien päälle ja uusiin maisemiin vai haikeus, kun taas pitää hyvästellä pino ystäviä. Onneksi suurin osa on tänään töissä kun lähden, joten pystyin suorittamaan monet heipoista jo eilen illalla. Tänään voin vaan ottaa rinkkani ja lähteä.

Mitäs viime viikkoina on tapahtunut? On ollut kauniita syksypäiviä, yli 20 astetta vieläkin ja aurinkoa. Puut kellastuvat, mutta joinakin päivinä on tuntunut kesältä. Pari viikkoa sitten istuin teekuppi kädessä ja villasukat jalassa takan edessä, nyt taas on tarjennut iltaisinkin. On kokkailtu, toissapäivänä ja kaksi viikkoa sitten pidettiin kunnon pidot kun 20 ihmistä teki ruokaa yhteiselle illalliselle. Kaikki taisi olla vielä vegeä, nam nam. Luulisi että tuollaiseen joukkoon mahtuisi ainakin yksi tai kaksi aivan susihuonoa kokkia, mutta ei. Kaikki oli hyvää. Mä päädyin molempina kertoina kakkutiimiin, vaikka en ole ikinä ollut kakkuihminen. Jotenkin mä ja H vaan päädyttiin kokeilemaan omien luovien mieliemme tuotoksia ilman mitään reseptejä ja saatiin useampaan kertaan erittäin onnistuneet kakkuset aikaiseksi, rocky road -kakku oli ehkä överein mutta myös paras. Pienissä erissä.

Sitä on ollut tylsiäkin päiviä, kun koko hostelli on puolikoomassa tuijottanut telkkaria. Tein viinipullotus ja -pakkaustehtaallta noin kaksi viikkoa töitä, sitten se koko tehdas sulki. Ei ihme, oli aikamoinen paikka, aina jotkin koneet hajalla. Mä en myöskään ikinä oikein kaverustunut niiden viinipullojen erottelijoiden kanssa, ärsyttäviä pahvinpalasia. Yhtenä päivänä tehtaalla törmäsin suomalaiseen naiseen, joka pitää täällä miehensä kanssa viinitilaa. Sinä päivänä tarroittelin pienen erän Suomeen meneviä pulloja käsin, haha oli aika randomit tunnelmat. Taisi olla 2013 vuoden  Whitehavenin Gewürztraminer -erä kyseessä.. Viinistä olen täällä oppinut sen, että Sauvingnon Blanc (tämän alueen suosituin rypäle) on ehkä mun vähiten lemppari valkkari. Hyi.

Mun lenkkireitti alkaa tästä

Miljoona miljoona viiniä

Kerran päädyttiin pikkutunneilla tanssimaan keittiössä, oli hyvät verkkaridiskot. Viikonloppuisin on ollut myös aikaa kymmenille korttipeleille. Yksi kivoimmista päivistä oli autoreissu Pictoniin, pojat pelasi minigolfia ja me tytöt vaan naurettiin vieressä sekä laskettiin pisteitä. Sinä päivänä päädyttiin taas ajamaan pätkä Queen Charlotte Drive -tietä, siellä oli yhtä kaunista kuin aina ennenkin. Joskus olen viettänyt viisi tuntia rakentaen palapelia sekä käynyt kävelyllä joen ranssa välillä sateessa, välillä paisteessa. Etsittiin useampaan kertaan talvivaatteita kirpparilta, mutta lopulta päädyin ostamaan ihan uusina kunnon lämpimän untuvatakin (ulkoilukauppa Kathmandun lastenosastolta), ihanan pehmeän hupparin (miestenosastolta), pipon ja huivin (-”-) sekä vielä huppariakin pehmemmät kollarihousut (musta on tullut vähän mukavuudenhaluinen). Eiköhän näillä selvitä talven yli, näytän varmaan 12-vuotiaalta pikkupojalta mutta pysyn ehkä lämpimänä. Heitin myös pois silmämeikinpoistoaineeni jämät, koska tajusin että ripsiväripäivät on aika harvassa sekä glitter-kynsilakkani, koska tajusin etten tosiaankaan tule käyttämään sitä täällä. Apua mitenköhän pummin näköiseksi mä vielä päästän itseni täällä... Kerran kävin viltti päällä kaupassa, kun en jaksanut etsiä päällysvaatteita.

Mulla tulee olemaan varmaan oudot pari päivää, kun vihdoinkin lähden tästä turvallisesta kuplasta. Tämä kupla on ollut ihan liian mukava, mutta nyt tekee hyvää päästä tuoreisiin maisemiin. Lähden tänään bussilla kohti Christchurchia, ja yhden hostellissa nukutun yön jälkeen suuntaan kohti Queenstownia. Matkaa on melkein tuhat kilometriä, sen takia välipysähdys. Queenstownissa olen ehkä noin neljä päivää, sen jälkeen Wanaka ja hiihtokeskushaastattelu. Sain siis haastattelukutsun molempiin hakemiini hiihtokeskuksiin. Ensimmäisessä Skype-haastattelussa ei ollut mitään järkeä – se kesti neljä minuuttia ja haastattelijan yhteys oli niin huono että en kuullut yhtäkään kysymystä ilman toistamista. Ei ihme etten saanut paikkaa, kun hakijoitakin oli 1500 kyseiseen firmaan. Ehkä tämä toinen haastattelu menee paremmin, kun pääsen ihan paikan päälle. Jos en kyseistä työtä saa, niin pitää keksiä mistä löytäisin muita töitä sitten. Eiköhän kaikki järjesty jotenkin. Suunnilleen 21. päivä sitten tapaan kaksi tai kolme kaveria tästä hostellista, ei tiedetä vielä mihin mennään mutta meillä on auto ja pari viikkoa aikaa. Mun reissukaverit on mua noin kuusi vuotta nuorempia, että teinienergiaa löytyy, toivottavasti meillä ei mene sukset ristiin missään vaiheessa. :D

Se, että tuun tapamaan näitä kavereita parin viikon päästä vähän helpottaa lähtemistä. Mutta ikävä tulee hostelliporukkaa, meitä on kummallinen yhdistelmä juuri lukionsa päättäneitä ja muita, joukossa on esimerkiksi entinen sotilas ja pokeriammattilainen, osan taustoja en edes tiedä vaikka ollaan asuttu viikkoja yhdessä. Paria ärsyttävää persoonaa en kyllä tule kaipaamaan. Yksi saksalainen esimerkiksi otti viimeisen viikonloppunsa tavoitteeksi kertoa puolelle hostellia kuinka paljon muita fiksumpi on ja kuvailla päin naamaa mikä kussakin tyypeissä mättää tai on hyvää. Mä yritin vältellä koko ihmistä, koska en halunnut syväanalyysiä itsestäni.

Näkymää hostellin terdeltä. Jep, Burger King ja Mäkkäri toisella puolella katua. Käyntikertoja: 0 jee \o/

Pari tuntia vielä ennen bussia. Yritän henkisesti valmistautua siihen, että päivälämpötilat tippuu etelään mentäessä noin 15 astetta. Siellä vissiin sataa lunta. Hui. Toivottavasti pääsen vaeltamaan, tarvitsen vuoriaikaa.